Kaikki alkaa loppuakseen?

Se oli sitten siinä. Tämä kesä ja kolme kuukautta au pairina. Kiitos, näkemiin ja sitä rataa. Mutta jos ihan totta puhutaan, ei yhtään – siis ei YHTÄÄN – tunnu siltä, että olisin lähdössä yhtään minnekään. Sama homma oli silloin, kun olin lähdössä Suomesta Italiaan. Yhtäkkiä vain huomasin olevani Italiassa.

Onhan tässä puolensa, missäpä ei olisi. Ei tarvitse herätä keskellä yötä laittamaan hydrokortisonia hyttysenpuremiin. Suomessa ei ehkä enää tähän aikaan vuodesta tarvitse kärsiä hyttysistä. Kraanasta tulee kylmää ja kuumaa vettä tarpeen mukaan, ja juuri oikeanlaisella paineella. Hallitsemattomalle jäätelön syömiselle tulee loppu. Perheen ihanan koiran niuskutus ei enää herätä keskellä yötä ja kahdeksaa kertaa aamulla. Suomessa on hyväntuoksuista huuhteluainetta. Ja niin edelleen. Vaikka kuinka paljon iloisia asioita!

Kolme kuukautta au pairina oli sopiva aika mulle. Mutta kolme kuukautta Italiassa on aivan liian vähän. Tämä maa ei kuitenkaan katoa minnekään. Okei, Venetsia uppoaa ja maanjäristykset saattavat tehdä tuhojaan, mutta kai täällä vielä jotain on jäljellä, kun palaan. Niin, KUN.

Täältä tullaan, Suomi!