-->

11.10.2014

Lopputekstit

Eihän tämä näin voi mennä! Lähteä nyt tuosta noin vain Suomeen ja jättää kiittämättä teitä, lukijoita, joita ilman blogi olisi kuin Nuuskamuikkunen ilman piippuaan!

Selvisin Suomeen asti, mutta en ehkä selviä Suomessa. Niinpä löysin tänään itseni tekemästä online check-in'iä, nyt on ihan ehdottomasti piipahdettava Italiassa jäätelöllä. Ei musta niin helpolla eroon pääse. Voi, jospa vaan voisi yhdistää näiden kahden maan parhaimmat ominaisuudet, mutta se taitaa olla vähän hankalaa. 

Muistatteko, kun jossain postauksessa kerroin Piemontea symboloivasta monumentista? Tää on se, Sacra di San Michele.
 
Kesä oli sanalla sanoen unohtumaton. Ja oikeastaan vain hyvässä mielessä. Viihdyin Italiassa erinomaisesti, käytännön asiat sujui ihan nätisti, ihmiset oli pääosin leppoisia ja mukavia, tuli nähtyä kaikenlaista. Kolmessa kuukaudessa ei ehtinyt tulla ikävä Suomea. Täytyy mennä siis pidemmäksi aikaa, jotta saan kokea Suomi-ikävän (mitä se on?!).

Eipä enää nykypäivänä moisia kaiverrella!

Tykkään!
Mitä olisikaan jäänyt kokematta, jos en olisi lähtenyt? Arki Italiassa. Monet synttärit giro pizzan merkeissä. Piknik vuorella ruohikolla istuen, maanjäristyksen tärisyttäessä maata. Juoksulenkki aivan käsittämättömässä vesisateessa: en voinut ylittää autoteitä, koska en nähnyt autoja. Lasten kanssa oppiminen ja onnistuminen, myös muutaman tunnin yöunilla. Joidenkin ihmisten vilpitön ystävällisyys ja avuliaisuus. Tuntikausiksi venähtäneet aperitiivit. Eräät kyläjuhlat, joissa katselimme raketteja noin 15 lämpöasteessa hytisten (heinäkuussa! Italiassa!). Sisiliskon ja erinäisten muiden mönkiäisten poistaminen sisätiloista elävinä. Suoraan puusta kerätyt ja nautitut hedelmät. Lasten riemun kiljahdukset ihan siitä ilosta, että annoin heille kovat vauhdit keinuissa ja sain muuten paheksuvia katseita aikusilta. Kaikki ne kahvit, jotka nautin vakkaribaarissani tiskillä ja sain aina karkin kiitokseksi hyvistä kaupoista (mä pysyin hereillä, pulju pystyssä). Ja niin edelleen.

Oli tietenkin myös sellaisia asioita, joita en ihan ymmärtänyt mutta joiden avulla ymmärsin, että joiltain osin olen pohjimmiltani hyvin suomalainen. Jollain tasolla on olemassa ”suomalainen ajattelutapa” ja ”italialainen ajattelutapa”, se piti mennä ihan Italiaan asti totemaan. Vaikka söisin pastaa joka ilta kello 19:30, kävelisin kuinka hitaasti tahansa ja heiluttaisin vimmatusti käsiä puhuessani, kuulun silti ensimmäiseen ryhmään. Aina. Voin heittää yltäni pois suomalaisen kulttuurin kuin vaatteet ja laittaa italialaisen kulttuurin päälle, mutta se on vain pintapuolista.

Scalone dei Morti eli Kuolleiden portaat. Syvennyksissä säilytettiin ennen vanhaan munkkien luurankoja.

Joiltain osin monumentti on vähän tuhoutunut.
 
En lakkaa ihmettelemästä, miten tämäkin on saatu rakennettua melkoisen korkealle ja jyrkälle kukkulalle joskus tuhat vuotta sitten. Rotumme rappeutuu nopeammin kuin tämä kirkko!
 
Ihan saletisti teitä nyt kiinnostaa, mikä Italiassa ja italialaisuudessa v*tuttaa. En halua haukkua tai leimata ketään yksittäistä ihmistä tai kansaa, en myöskään kulttuuria. Niitä kun on sitä paitsi miltei mahdoton muuttaa oman vaatimattoman elämänsä aikana. Sanottakoon kuitenkin, että aika monet ärsytystä herättävät asiat rakentuvat maalaisjärjen ympärille. Esimerkkinä vaikka sellaiset asiat kuin järjestelmällisyys, lastenkasvatus ja johdonmukaisuus. Päätelkää siitä. En saanut selville, onko italian kielessä ylipäätään olemassa sanaa maalaisjärki. Luultavasti ei, koska sitä ei ole. Eikä se ole ainoastaan haitta, hei!

Nyt Iina in Italia kiittää ja kumartaa. Kiitos kaikille teille, jotka ovat selailleet, vilkuilleet ja lukeneet blogiani. Suurkiitos myös kaikille, jotka ovat kommentoineet! Kommenttinne piristivät ihan joka kerta. Blogi jää tänne virtuaaliseen todellisuuteen oleilemaan, ehkäpä siitä on iloa joskus jollekulle. Se om moro eli ciao!

Kiitti moi!
 
PS. Kuvia en ole ottanut itse, kuten saatoitte päätellä. Lisää tämän mystisen valokuvaajan otoksia löydätte tältä sivulta.

28.8.2014

Kaikki alkaa loppuakseen?

Se oli sitten siinä. Tämä kesä ja kolme kuukautta au pairina. Kiitos, näkemiin ja sitä rataa. Mutta jos ihan totta puhutaan, ei yhtään – siis ei YHTÄÄN – tunnu siltä, että olisin lähdössä yhtään minnekään. Sama homma oli silloin, kun olin lähdössä Suomesta Italiaan. Yhtäkkiä vain huomasin olevani Italiassa.

Onhan tässä puolensa, missäpä ei olisi. Ei tarvitse herätä keskellä yötä laittamaan hydrokortisonia hyttysenpuremiin. Suomessa ei ehkä enää tähän aikaan vuodesta tarvitse kärsiä hyttysistä. Kraanasta tulee kylmää ja kuumaa vettä tarpeen mukaan, ja juuri oikeanlaisella paineella. Hallitsemattomalle jäätelön syömiselle tulee loppu. Perheen ihanan koiran niuskutus ei enää herätä keskellä yötä ja kahdeksaa kertaa aamulla. Suomessa on hyväntuoksuista huuhteluainetta. Ja niin edelleen. Vaikka kuinka paljon iloisia asioita!

Kolme kuukautta au pairina oli sopiva aika mulle. Mutta kolme kuukautta Italiassa on aivan liian vähän. Tämä maa ei kuitenkaan katoa minnekään. Okei, Venetsia uppoaa ja maanjäristykset saattavat tehdä tuhojaan, mutta kai täällä vielä jotain on jäljellä, kun palaan. Niin, KUN.

Täältä tullaan, Suomi!

26.8.2014

Sitten päätin ryhtyä kokopäiväiseksi turistiksi

Jokin aika sitten kävin tsekkaamassa, miltä näyttää Cuneon provinssissa. Hienoltahan siellä näytti, kaikki. Vaikka siirryin vain provinssista toiseen – maakunta ei siis vaihtunut – oli heti jotenkin erilaista. Cuneon provinssissa sijaitsee alue nimeltä Le Langhe, jossa on hurjasti viiniviljelmiä. En ymmärrä viinin tuottamisesta mitään, joten ei viiniviljelmistä kuvaa enempää. 

Ei lisättävää.
 
Pysähdyttiin Barolon kylässä (jonka mukaan Barolo-viini on saanut nimensä). Kylä oli pikkuruinen, mutta upea. Ihan kamalan upea. Tyylikäs, siisti, värikäs. Aika monet turistit olivat löytäneet tiensä Baroloon, joten mielikuva rauhallisesta iltapäiväkävelystä ihanassa pikkukylässä viiniviljelmien ympäröimänä kauniina kesäpäivänä ei ihan täysin pidä paikkaansa.

Hyvin random kuva Barolosta.
 
Barolosta matka jatkui kohti Mondovìa, jossa oli sattumalta jotkut käsityöläismarkkinat. Käsintehtyjä vaaseja, tauluja, koruja, vaatteita ynnä muuta myytiin kojuista. Mondovì oli koristeltu kauttaaltaan sateenvarjoin, jotka heilui kivasti tuulessa. Oli pakko kysyä paikalliselta mummelilta, mitä virkaa sateenvarjot oikein toimittivat. Ei kuulemma mitään, ne olivat vain koristeena. Aloin tykätä moisesta dekoreerauksesta vielä enemmän, kun sain tietää, ettei siinä ollut mitään järkeä.

Tuolla aukiolla pelattiin joillain kummallisilla kuutioilla. Koko ajan sai hyppiä pois kuutioiden tieltä!

Tykkään, tykkään, tykkään!
 
Lähellä Mondovìa sijaitsee Santuario di Vicoforte, yksi Piemonten merkittävimmistä kirkoista. Eikä ihme; se oli ehdottomasti yksi hienoimmista kirkoista, jonka olen koskaan nähnyt. En tunne oloani millään tavalla kotoisaksi vieraillessani kirkossa, ristinmerkkejä tekevien ja alttarille itkemään kumartuneiden katolilaisten joukossa. Silti olen löytänyt itseni (ehehe) kirkosta useampaan otteeseen tänä kesänä. 

Se ON valtava. Ja sijaitsee oikeastaan keskellä ei-yhtään-mitään.

Katto näytti erilaiselta riippuen siitä, mistä päin sitä katsoi.

Jälleen kerran melkein oikeanlaiset vaatteet...

23.8.2014

Olin hetken turisti

Asia, josta pidän Italiassa: vanhat rakennukset ja kirkot.

Ne ovat osa sitä, mikä tekee Italiasta Italian.

Ei haittaa, vaikka ei ymmärrä mitään arkkitehtuurista. Ei haittaa, vaikka ei ymmärrä mitään historiasta. Ei haittaa, vaikka ei ymmärrä mitään taiteesta. Ei haittaa, vaikka ei ymmärrä mitään mistään. Linnat, palatsit ja kirkot tekevät joka tapauksessa vaikutuksen. Jos kuitenkin löytyy tietämystä jostakin asiasta, näistä paikoista saa epäilemättä enemmän irti.

Vierailin taannoin Torinon lähellä Stupinigissa, jossa sijaitsee eräs vaatimaton palatsi, Palazzina di Caccia. Se rakennettiin 1700-luvulla kuninkaalle ja kuningattarelle (tuohon aikaanhan Italia ei ollut vielä yhdistynyt, vaan alueella oli useita pieniä valtioita). Tyylikäs palatsi, ei varmaan ollut hassumpaa elellä siellä. Nykyään pienen pieni osa palatsista on avoinna yleisölle museotyyppisesti. Ellen ole ihan väärin ymmärtänyt, palatsi on myös Unescon maailmanperintökohde. 

En tiedä, mitä toi poro tuolla katolla tekee!

Melkein ku mun olohuone.

Hei vaan!
 
Stupinigista matkui jatkui Torinoon kukkulalle, jolla sijaitsee Basilica di Superga. Tämä 1700-luvulla rakennettu kirkko oli näkemisen arvoinen. Kirkon sisällä pääsi pientä maksua vastaan kiipeämään ylös rappuset kirkon katolle, josta näki kuta kuinkin koko Torinon. Kirkon takana sijatsee muistomerkki lentokoneonnettomuudessa menehtyneille. Kuutisenkymmentä vuotta sitten tapahtui onnettomuus, jossa lentokone iskeytyi kukkulaan lähelle kirkkoa ja kuten arvaatte, eihän siinä rytinässä kukaan hengissä selvinnyt. 

Kirkon portailla. Melkein kirkkoon sopiva vaate jne.

Yläilmoissa!
 
Asiallisesti kulmat rutussa.

Torino illalla on myös aika jees. Vähemmän ihmisiä kuin päivällä ja kaikki nätisti valaistu. Torino on kyllä Italian kaupungeista sellainen, jossa joku suomalainen (kuten minä) saattaisi viihtyä pidemmänkin aikaa. Ei liian kaoottista...vain vähän. 

Kun oikein tihrustaa, voi taustalla nähdä Molen.

Po.


22.8.2014

Miksejä

Kysymys kuuluu: miksi?

  • Miltei kaikki maksavat käteisellä. Ihan ymmärrettävistä syistä, sillä kaikkialla ei ole edes mahdollista maksaa kortilla. Eräässä vaatekaupassa edelläni asioinut maksoi kortilla ja pin-koodin lisäksi laittoi allekirjoituksen kolmeen eri kuittiin. Kolmeen. Vaatekaupassa. Vaikka kaikki maksavat käteisellä, vaihtorahaa ei ikinä ole.

  • Kaikkialla kahvi ei ole hyvää.

  • Myös jäätelön laatu vaihtelee. Se on sentään aina hyvää, mutta joissain paikoissa parempaa kuin toisissa.

  • Olen ihan hajalla. Okei, en ihan, mutta aika pitkälti. Leikin eilen ihan innoissani lasten kanssa puistossa naurettavan tunnin, ja selkäni sekä niin kutsutut käsilihakseni ovat tänään kipeät, yhyy. Olen vasta 21. Miten ihmeessä minua iäkkäämmät lasten kanssa tekemisissä olevat jaksavat liikutella itseään?

  • Puhelinyhteys toimii kovin vaihtelevasti tai sitten se ei toimi.

  • Lastenelokuva alkaa kello kymmenen illalla elokuvateatterissa. Herranjestas siis, lastenhan pitäisi olla siihen aikaan nukkumassa. Vaan ei. Mä menen aikaisemmin nukkumaan kuin monet lapset ja nukun pidempään. Miten nämä selviää niin säälittävillä yöunilla!

  • Tienviitat on ihan syvältä. Ensinnäkin niihin ei ole läheskään aina merkitty, montako kilometriä jonnekin kaupunkiin on matkaa. Toiseksi, jos kilometrit on merkitty, ne eivät välttämättä ole paikkaansapitäviä. Olet esimerkiksi suuntaamassa kaupunkiin X ja näet viitan, jonka mukaan sinne on 32 kilometriä. Jatkat eteenpäin oikeaan suuntaan ja seuraavan kyltin mukaan tähän kaupunkiin X onkin matkaa 34 kilometriä. Mitä helvettiä! Kolmanneksi tienviitoihin on heitelty ihan satunnaisesti kaupunkeja. Jos olet lähellä jotakin vähän isompaa kaupunkia, ei tienviittaa juuri sinne välttämättä ole. Sen sijaan on tienviitta jonnekin kaupunkiin, joka on viidensadan kilometrin päässä.

  • Moottoritiellä varoitetaan käynnissä olevista tietöistä, jotka ei oikeasti koskaan ole käynnissä. Ehkäpä siksi tiet ovatkin paikoitellen hieman kuoppaisia.

Niin, haluaisin vain tietää, että miksi. Tuo kysymyssana on näköjään tarttuvaa sorttia. 

Myös julkinen liikenne on yksi erittäin iso miksi. Tässä meidän kylän juna-asema, joka ei ole ollut ihan hetkeen käytössä.

21.8.2014

Pari sanaa lapsista

Lapset on lapsia ja samanlaisia kaikkialla. Niinkö? En ole täysin samaa mieltä. Totta kai ihmisen perustarpeet ovat samanlaiset kaikkialla, myös lasten kohdalla. A ja K leikkivät mutkattomasti muiden lasten kanssa, puhuivat toiset lapset sitten italiaa, ranskaa, tsekkiä tai mitä vain. Joitain eroja suomalaisten ja italialialaisten lasten välillä olen kuitenkin huomannut.

Ensinnäkin italialaisten lasten suhtautuminen vanhuksiin on astetta kunnioittavampi kuin Suomessa. Ylipäätään kaikki, jotka ovat nuorempia kuin eläkeläiset, käyttäytyvät kohteliaasti vanhuksia kohtaan. Jos esimerkiksi kotona pidämme pihalla meteliä iltamyöhään, kun grillailut on vähän venyneet, K tulee sanomaan: ”Shhh, olkaa hiljempaa, vanha rouva nukkuu.” Tottahan se on, että meteli kuuluu erään vanhan rouvan asuntoon.

Ja pöytätavat! Ruokailun alussa joku toivottaa hyvät ruokahalut ja lapset vastaavat kuorossa kiitos samoin. Pöydässä tavallisia lausahduksia ovat ”voisitko ojentaa”, ”antaisitko tuota”, ”kiitos” ja niin edelleen. Aina yhtä kohteliaasti. Jos sitten käykin niin, että lapsen suusta pääsee ”anna mulle!”, tilanne korjataan pikemmiten. Lapsi pyytää uudelleen haluamaansa, kohteliaammin, ja kiittää. Useimmiten pöydän ääressä ollaan siihen asti, että viimeinenkin on saanut putsattua lautasensa leipäpalalla. Mikäli lapsilla on kuitenkin vaikkapa jokin leikki kesken, he pyytävät lupaa nousta pöydästä.

Lapsia pidetään täällä kuitenkin lapsina – tai vauvoina – vähän liian pitkään. Ei ole epätavallista nähdä rattaissa täysin ulos kasvanut viisivuotias rötköttämässä tutti suussa. Ylipäätään meininki on se, että lasten ei tarvitse juurikaan tehdä mitään, esimerkiksi pukea, sillä äidit tekevät kaiken. Ja kun sanon kaiken, tarkoitan oikeasti IHAN kaiken. Suomalaiset lapset ovat aika itsenäisiä ja taitavia arkisissa asioissa.

Totta kai on hienoa, että lapset saavat olla lapsia ja leikkiä huolettomina. Lapsuuteen kuitenkin kuuluu uusien taitojen jatkuva opetteleminen ja sen pitäisi tulla ihan luonnostaan, vai mitä? Epäonnistumisten kautta oppiminen, onnistumisen tunne. On vähän surullista, ettei täällä ole riittävästi tarjolla mahdollisuuksia oppia. Luulisi, että kenelle tahansa vanhemmalle on hienoa nähdä oman lapsensa ylpeys ja ilo siitä, että osaa jotain. Ihan itse.

Edelliseen liittyy myös se, että täällä ollaan koko ajan kieltämässä ja torumassa ja varoittelemassa vaaroista. Älä tee noin, älä juokse, älä mene sinne, ei, älä. Jossain määrin se on tietysti ymmärrettävää; on paikkoja, joissa lapsi ei hahmota, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Mutta jos vasta kävelemään oppinut taapero tallustelee nurmikolla, siinä ei oikeasti ole mitään kovin vaarallista. Se on ihan normaalia, että se lapsi välillä pyllähtää maahan.

En aina ihan ymmärrä. Olen kyllä kehittynyt sitten kesäkuun alun. Olen oppinut jättämään huomiotta asioita, jotka ärsyttää ja joissa ei totta vie ole mitään järkeä. Mutta silti! Kuten eilen uima-altaalla, jonne saapui lauma äitejä lapsineen. Äidit olivat sydänkohtauksen partaalla ihan tauotta. Teki mieli sanoa, että relatkaa. Tai laittakaa lapsenne uimakouluun, uimataito on hieno asia. Ei se vesi niin vaarallista ole. Ja vaikka lähtisitte hiukset märkinä takaisin kotiin, ette ole huomenna kuumeessa (tätä ei muuten usko kukaan!).

20.8.2014

Kuinkas sitten kävikään?

Vastahan mä päätin lähteä au pairiksi. (Vuosi sitten.) Aloin etsiä perhettä. (Joulukuussa.) Löysin perheen, tai oikeastaan toisinpäin. (Tammikuussa.) Ostin lentolipun. (Helmikuussa.) Ja odotin ihan koko kevään. Toukokuussa kirjoitin blogiin odotuksia kesälle. Nyt on elokuu ja paluu Suomeen reilun viikon päästä. Tehdäänpä pieni katsaus.

Mitä odotin, ja kuinkas sitten kävikään?

Perheen tapaamista totta kai! Ylipäätään uusien ihmisten tapaamista. (Okei. Tää oli laimee.)
> Perhe on paras. Ensivaikutelma piti paikkansa, ne ovat aidosti ystävällisiä ja reiluja. Tulen hyvin toimeen kaikkien kanssa. Lasten kanssa kaikki ei tietenkään mene ihan kuten toivoisin (heheh), mutta jonkinlaisen auktoriteetin olen saanut rakennettua. Uusia ihmisiä on tullut myös tavattua, kiitos kysymästä.

Ei tarvitse avata finlexiä kertaakaan, ellei koe siihen tarvetta.
> Okei, myönnetään. On ollut pakko alkaa miettiä tulevan syksyn opiskeluja sillä tavalla snadisti ja vastentahtoisesti. Siihen kuuluu myös finlex.

Ruokaa, ruokaa, ruokaa. (Tähän sisältyy myös jäätelö.) En aio nähdä ainuttakaan hampurilaista.
> Olen syönyt paljon, hyvin ja ennakkoluulottomasti. Jäätelöjä olen maistellut asiantuntijan tavoin. Hampurilaisia olen nähnyt ja syönyt pariin otteeseen. Ensimmäisen kerran ei ollut vaihtoehtoja, kun ruokapaikka päätettiin puolestani. Toisen kerran olin nääntymäisilläni nälkään viikon patongin ja pastan pureskelun jälkeen.

Suomen kielen opettamista perheen lapsille. Miten? Vinkkejä otetaan vastaan.
> Tämähän riippuu niin kovasti lasten motivaatiosta. Pienempi tapaus on oppinut muutaman sanan, kun taas isompi luettelee sujuvasti eläimiä ynnä muuta. Suomenkielisten kuva- ja värityskirjojen avullahan kielen oppiminen sujuu LEIKITEN...melkein.

Pienessä kylässä asumista. En ole tottunut sellaiseen. Paikkakunnalla, jonne menen, on varmaan saman verran asukkaita kuin kaupunginosassa, jossa asun Suomessa.
> No nytpä olen tottunut! Ei tämä niin kamalaa ole. Ei oikeastaan yhtään kamalaa. Jos istuisin yksin kotona kaiken vapaa-aikani, asia olisi taatusti toisin.

Pääsen sönköttämään italiaa ja oppimaan sitä lisää.
> Joo! Jee! Hommahan on alkanut sujua. Ja oppiminen jatkuu.

Odottelulta välttymistä. En kestä vitkastelua ja tarpeetonta hitautta, mutta epäilenpä, että sitä on luvassa.
> Perheen suhteen olen ollut onnekas. Ne kun ovat suhteellisen jämptejä ollakseen italialaisia. Mutta toki odottelua, ihmettelyä, hidastelua, ”miksi helvetissä mitään ei tapahdu” -hetkiä on ollut. Onneksi en ole joutunut asioimaan missään odottelumestassa. Sääliksi käy niitä poloisia, jotka venailevat vaikkapa täpötäydessä postissa hirveällä helteellä. Ai niin, kyllähän mä kerran odotin vastaanottoa lääkärille. Se taisi olla noin tunnin myöhässä.

Edelliseen liittyen: odottelun ymmärtäminen, ja vielä laajemmin italialaisten ja heidän elämäntapansa ymmärtäminen.
> Hoho, jopas on mahtipontisia lauseita. Ymmärrän nyt paremmin kuin kolme kuukautta sitten, enkä kuitenkaan ymmärrä. Ajattelutapani on joiltain osin kovin suomalainen. Ehkäpä tästä saisi kokonaisen postauksen aikaiseksi.

Sängyn petaamisen oppiminen. Jos perheessä pedataan sänky italialaisittain, mä en hallitse sitä..ehkäpä mulle opetetaan. Noloa? Ei suinkaan.
> Tässä perheessä käytetään pussilakanoita!!! Kiitos ja kumarrus. Tosin ainakin mun pussilakanat ovat sellasia, että niissä on vain yksi iso reikä toisessa päässä. Toisen pään kaksi pikkureikää puuttuvat. Ah, italialainen logiikka...

Sitä, mikä mua odottaa. Mitä se sitten onkaan.
> Kannatti odottaa!

18.8.2014

Ruoka-aika

Oon saattanut muutaman kerran mainita joissain postauksissa syömisen. Italialainen ruokakulttuuri poikkeaa suomalaisesta vähän kaikessa. Syömiselle on tarkat (niin tarkat, kuin Italiassa vaan voi olla) kellonajat. Ja niistä ei muuten poiketa!

Aamupala syödään, kun herätään, joko kotona tai työmatkan varrella olevassa baarissa. Siihen sisältyy kahvi ja jotakin pientä makeaa, ei mitään oikeasti täyttävää. Aamupalalle ei ole varsinaisesti kellonaikaa, yllätys yllätys, koska ihmiset aloittavat työnsä eri aikoihin. Lisäksi aika monilla tuntuu olevan vähän liukuvat työajat...

Lounaan aika koittaa puolenpäivän ja kello kahden välillä. Kuten tässä postauksessa kerroinkin, monet kaupat sulkevat ovensa lounaan ajaksi etenkin täällä sivummalla, mutta myös Torinossa olen nähnyt näitä keskellä päivää kiinni olevia kauppoja. En toki olisi halunnutkaan mennä sisään.

Lounassalaatti. Mukavaa, kun sitä tulee ämpärillinen, eikä sellaista kärpäsenkakan kokoista kasaa kuten Suomessa. Ei mun lounas oikeasti tältä näytä joka päivä.

Lounaan ja illallisen välissä syödään välipala. Tai ainakin lapset syövät, aikuisia olen harvemmin nähnyt välipalan kimpussa. Mä syön yleensä tähän aikaan jäätelöä. Jos oon syönyt lounaalla tuhdisti, valitsen marja- tai hedelmäjäätelöitä. Jos taas olen syönyt kevyemmin, tankkaan jotain tuhdimpaa jäätelöä. Mitä neroutta!

Illalla kaikkien kotiuduttua syödään illallinen joko kotona, kavereilla, sukulaisilla tai ravintolassa. Kello seitsemän on melko aikainen illalliselle, mutta joskus harvoin aloitetaan jo silloin. Useimmiten kuitenkin puolikahdeksan ja puolikymmenen välillä. Erot ovat paitsi perheiden välillä, myös maakuntien. Pääsääntöisesti mitä etelämpänä ollaan, sitä myöhemmin syödään. Ja illallispöydässähän vierähtää helposti tunti jos toinenkin...

Iltaisin ennen varsinaista ruokaa saatetaan nauttia aperitivo; jokin (alkoholipitoinen) juoma ja pientä suolaista purtavaa. Kuppiloissa aperitivo toimii siten, että maksetaan ”vain” juomasta ja hintaan sisältyy naposteltavat. Sipsejä, oliiveja, pieniä pitsapaloja, pähkinöitä, mitä milloinkin. Toisinaan aperitivo venyy niin pitkäksi, ettei illallista syödä lainkaan.

Meillä kävi jokin aika sitten pariskunta, joka toi mukanaan ainekset mojitoon. Oli parempaa kuin monessa baarissa! Voiskohan ne tulla Suomeenkin pyöräyttelemään aperitiiveja...

Sekä lounaalla että illallisella syödään joko ensimmäinen pääruoka, il primo piatto, tai toinen pääruoka, il secondo piatto. Tai molemmat. Ensimmäinen pääruoka on pastaa, riisiä tai keittoa, toinen puolestaan joko lihaa, kalaa tai kanaa lisukkeineen. Kaiken kruunaa makea jälkiruoka, il dolce. Se, mitä syödään, riippuu pitkälti maakunnasta, sesongista ja omista mieltymyksistä.

Jos siis jotain säännöllistä, varmaa ja pysyvää haluaa Italiasta löytää, se on syöminen ja ruoka-ajat. Syöminen rytmittää päivän tavalla, joka on suomalaiselle melko vieras. En voisi kuvitellakaan, että Suomessa sopisin tapaamisen illallisen jälkeen. Siis hä, mikä illallinen..?

16.8.2014

Lenkillä

Pitkästä aikaa olen alkanut juoksentelemaan tänä kesänä. Helvetin tylsäähän se on, mutta täytyy edes vähän yrittää. Ja onhan se nyt kiva huomata, että jaksaa paremmin ja enemmän kuin kesän alussa. Sellaista niin sanottua kehittymistä havaittavissa.

Juoksen, vaikka sataa. Juoksen, vaikka paistaa aurinko. Juoksen, vaikka on kuuma. Juoksen, vaikka on sunnuntai. Ja italialaiset pyörittelevät päätään: tuolla se suomalainen taas menee. Hulluko se on? Muihin juoksulenkkeilijöihin törmää harvoin. Jos toinen tämän harvinaisen lajin edustaja tulee vastaan, se huikkaa iloisesti: ”Ciao!”. Ciao ciao vaan.

Ensimmäisenä ohitan kuppilan. Siellä ne istuvat varjossa ja hörppivät viileitä virvokkeita. Näissä lämpötiloissa ei kukaan pahemmin liiku ennen pimeän tuloa, ellei ole pakko. Painan puuskuttaen portaita ylös, italialaiset kääntävät laiskasti päätään ja saan paljon katseita osakseni. Ihan joka kerta.

Välillä pysähdyn juomaan vesipisteille. Tämä keksintö juuri minua varten. Pieniä vesipisteitä on siellä täällä. Elämän eliksiiriä. Vettä, joka virtaa läheisiltä vuorilta. Hyvää ja raikasta, ainakin siinä tapauksessa, että putket ovat hyvässä kunnossa. 

Niin hyvää vettä se on.

Jatkan eteenpäin. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka ilta-aurinko lämmittää niin paljon. Loikin suojateiden yli vinhaa vauhtia, en halua jäädä auton alle. Liikennettä on paljon, kun kaikki palaavat töistä kotiin illallistamaan. Jotkut malttavat pysähtyä antamaan tietä. Heilutan mahtipontisesti kättäni, grazie, kiitos kiitos.

Ohitan gelaterian, tutun ja turvallisen jäätelöbaarin. Työntekijät hymyilevät tietäväisesti. Ajattelevat varmaan, että hyvä kun tuokin välillä liikuttelee ruhoaan. Parasta onkin minun jäätelömäärilläni. Siksihän sitä juostaan, että voitaisiin syödä ahmia jäätelöä. Sitä paitsi ne on taas tehneet uutuusmakuja. En ehkä kestä.

Saavun kotikadulle, jossa tallustelee useimmiten vanhuksia. Ne jähmettyvät paikoilleen osuessani heidän kohdalleen. En ole ihan ymmärtänyt miksi, mutta ei kai sillä niin väliä. Saavun kotiin, taistelen hetken saadekseni ovet auki ja menen suihkuun toivoen, että vedenjakelu toimii. Ja sehän toimii. Mutta jos tulee sähkökatko, lämmintä vettä ei ole. Näitä sattuu.

14.8.2014

Monta kivaa kesäkaverii

”Jopa on laiska, kepeämpi päivä,
sellainen, kun ei viitsi edes viheltää”

Ollakseni rehellinen: aupparoinnissa parasta on vapaa-aika. Kuten elämässä ylipäätään, hehe. Lasten kanssa on ajoittain ihan hupaisaa, niiden touhuja on hauska seurailla ja niiden jutut on välillä erittäin hulvattomia. Kotityöt puolestaan on kotitöitä, oli maa mikä tahansa. Vapaa-aika on the juttu. Miksikö? Koska ihmiset. Kesäkaverit.

”Monta kivaa kesäkaverii,
koluttu miljoona terassii,
ja kokeiltu hupina, montako fisua limoncelloa
kannattaa kumota yhdessä illassa”

En muista, olenko maininnut aiemmin, kuinka helppoa täällä on tutustua ihmisiin. Aluksi on yksi kaveri. Pian tuntee kaverin kaverit, niiden serkut ja sisarukset, sedät ja tädit. Kaveripiiri laajenee huomaamatta. Suurin ongelma mulle on nimet, jotka ei jää mieleen ensikuulemalla. Muistan kasvot melko hyvin, mutta ne samperin nimet! Mulle esittäydytään aina oikealla nimellä, mutta harvaa täällä kutsutaan oikealla etunimellä. Kaikilla on lempinimet, jotka on väännetty joko etunimestä, sukunimestä ja jostain todella randomista. Tuttavapiiriini kuuluu mm. Hevonen ja Kissa.

”En muista teidän sukunimiä,
voiko silloin sanoa ”ystävä”?”

Monet kaverini – kuten suurin osa italialaisista – on elokuussa lomalla, joko ulkomailla tai rannalla. Läksiäislahjankin (jota en osannut odottaa!) sain hyvissä ajoin. Melkein iski pakokauhu, enhän mä vielä ole lähdössä! Mutta onhan se totta, etten enää näe kaikkia kuten kesä- ja heinäkuussa, jolloin viikonloppuisin lähdimme viettämään iltaa viidellä täpötäydellä autolla.

Eivät sentään kaikki ole lähteneet lomailemaan. Hyvä niin, sillä huomenna on Ferragosto, kristillisessä perinteessä Neitsyt Marian kuoleman ja taivaaseen astumisen juhla. Mun ensimmäinen Ferragosto, jota olen odottanut pitkään! Ferragosto on italialaisille vähän kuin juhannus suomalaisille. Kesäjuhla, jolloin kaikki pitävät hauskaa ja syövät hyvin. Monet suuntaavat meren läheisyyteen. Mä pysyn sisämaassa ja mikä tärkeintä, hyvässä seurassa. Hyvää ferragostoa sulle, hyvää ferragostoa mulle!

”Monta uutta kesäkaverii,
tällaista on ehkä olla nuori:
kerrankin unohtaa kaikki se vakava,
mitä on huomenna ja vittu ikinä”


Muistanko kaiken myöhemmin?

12.8.2014

Casa dolce casa

Ihana Italia! Casa dolce casa, home sweet home, suomen kielelle en saa tätä väännettyä. Täällä sitä taas ollaan, hyvästi (ja iäksi) jääköön Les Deux Alpes. Kylläpä vaan on mukavaa, kun yön sai nukkua kaikessa rauhassa ja vaatekaapin oven voi avata milloin vain. Puhelinta ja tietokonetta voi taas käyttää ongelmitta. Mitä luksusta!

Palataksemme vielä hetkeksi Ranskan tunnelmiin haluan kertoa teille muutaman hassun sattumuksen. Täit alkoivat tehdä toden teolla maailmanvalloitusta talossamme. Vähemmästäkin tulee vainoharhaiseksi, joten tein kunnon käsittelyn hiuksilleni shampoon ja täikamman kanssa (keskellä yötä, btw). Lopputuloksena menetin noin puolet hiuksistani ja sain mielenrauhan.

Lauantai-iltana jäin yksin taloon kolmen lapsen kanssa. Ajattelin, että kai sitä nyt hetken selviää kolmen tenavan kanssa. Väärin ajateltu, Iina. Tämä kolmas tapaus, minulle tuntematon, alkoi kärsiä hengitysvaikeuksista. Hämärästi muistin lapsen äidin kertoneen joskus jollekin lapsen astmasta. Löysimme lääkkeet, mutta miten niitä käytetään?

Yritin soittaa lapsen äidille. Puhelimesta kuului vain ranskankielistä mölinää. Aivan, suuntanumero on ihan jees. Uusi yritys. Ei vastausta. Mikäs sen hauskempaa kuin olla ulkomailla pimeällä vuorella lapsen kanssa, joka ei pysty kunnolla hengittämään. Jääkiekkopeli oli juuri alkamassa ja olin varma, ettei kukaan vastaisi mulle enää. Olin väärässä; sain puhelinyhteyden ja lapsen äiti lähetettiin talolle. Huokaus.

Jotta Ranskasta ei olisi jäänyt paha maku suuhun, vedin pikaruokaa kerran oikein antaumuksella. Ei siitä jäänyt oikeastaan mitään makua suuhun, koska söin niin nopeasti, ettei siinä paljon makuja havainnoitu. Mukavaa palata jälleen tavanomaiseen ruokavalioon, joka rakentuu jäätelön ympärille.

Tämän viikon olen lomalla, kiitos kaikkien kärsimysten. Ei vaan, kyllähän mä olin ylimääräisiä tunteja lasten kanssa Ranskassa, mutta lisäksi perhe on lomalla. Niinpä he viettävät tietenkin mieluusti aikaa yhdessä, joten mullakin on kaikki maailman aika käytettävissä ihan mihin vaan. Täällä on leppoisa lomafiilis ja kissa. Jiihaa!

9.8.2014

Kestämätöntä

Tää aihe on kuumotellut jo pitkään. Se on tärkeä mulle, sen pitäisi olla tärkeä kaikille. En halua syyllistää, mutta Italiassa oleskelun aikana olen tehnyt muutamia havaintoja. Eivätkä ne kaikki ole niin positiivisia, jos mietitään sitä, millaisen maapallon haluamme jättää seuraavalle sukupolvelle. Ja sitä seuraavalle. Ja niin edelleen.

En ole superekohippimaailmanparantajapienviljelijä. Mutta tietyt ekologiset valinnat eivät ole mulle enää varsinaisesti valintoja, vaan rutiinia. Tapoja toimia, jotta kantaisin oman pikkuruisen korteni kekoon tämän telluksen hyväksi. Kylläpä vaan omat teot tuntuvat pieniltä tässä suurensuuressa maailmassa!

Italia-aikana en ole kertaakaan kuullut sellaisia sanoja kuin kestävä kehitys, ilmastonmuutos tai ilmaston lämpeneminen. Ei niistä puhuta. Ja asioilla, joista ei puhuta, ei juuri ole merkitystä. Italiassa keskitytään hetkeen, missä monella suomalaisella olisi oppimisen paikka. Kun asioiden suunnittelu seuraavan tunnin päähän ei aina luonnistu, ei liene ihme, että syiden ja seurausten pohtimista pitkällä aikavälillä ei koeta niinkään tärkeäksi.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa yksityisautoilu. En ole eläessäni kulkenut niin paljon autolla kuin Italiassa. Kaikkialle kuljetaan autolla, vaikka matka olisi hyvin taitettavissa jalan tai pyörällä. Kotikylässä en saa kävellä rauhassa ilman, että joku tuttu tai tuntematon tarjoaa kyytiä. Meidän kotiseudulla julkinen liikenne ei palvele vähäisiä käyttäjiään kovin hyvin, mutta riittävän päättäväisellä otteella asia olisi parannettavissa.

Entäpä jätteet sitten? Ne ovat todellinen ongelma. Kuusikymmentä miljoonaa ihmistä tuottaa uskomattoman paljon roskaa, jonka jatkokäsittely on ilmeisen heikosti organisoitu etenkin, mitä etelämmäksi mennään. En toistaiseksi ole törmännyt keneenkään, joka lajittelisi juuri mitään, korkeintaan lasia. Sekajätteen vieressä on pääsääntöisesti myös lasi-, pahvi- ja biojäteastiat. Sekajäte on ainoa, joka pursuilee pitkin katua.

Arvaatteko jo erään paikan, jota käytetään myös roskiksena? Se paikka on meri. Kamalan surullista, että niin arvokasta ja ainutlaatuista luontoa pilataan välinpitämättömyydellä. Eräs eteläitalialainen kaverini kertoi, mitä kaikkea on nähyt mereen heitettävän. Kun pesukone lakkaa toimimasta, mereen vaan. Poissa silmistä, poissa mielestä – sori, mutta ei toimi, kun kyseessä on maapallo.

Lihan syöminen on myös yksi seikka, jota ei millään tavalla mielletä ongelmalliseksi. Melkeinpä kaikki syövät lihaa enemmän tai vähemmän. Suomessa syön paljon enemmän kasviksia kuin Italiassa, mikä on sinänsä hassunkurista, että Italiassa kasvikset ovat ihanan tuoreita ja lähellä tuotettuja. Lisäksi Italiassa tuotetaan muun muassa papuja, joilla voi hyvin korvata lihan edes silloin tällöin. Ne eivät sitä paitsi maksakaan juuri mitään. Siitä huolimatta suurin osa valitsee kalliin lihapaketin papupurkin sijaan.

Täällä Ranskassa, kolmenkymmenen italialaisen kanssa saman katon alla, huomaa myös eroja arkipäiväisessä toiminnassa. Esimerkiksi valot voivat ihan hyvin olla päällä viidessä kerroksessa, vaikka ulkona paistaisi aurinko tai vaikka miltei kaikki olisivat ulkona. Kertakäyttöastioita käytetään surutta siitä huolimatta, että oikeita astioita on paljon ja pari astianpesukonettakin kuuluu varusteluun. Jätteiden lajittelu ei ole ehkä käynyt kenelläkään edes mielessä.

Totta kai myös Italiasta löytyy niitä, jotka välittävät ympäristöstä, vaikka postaus onkin yleistävä pintaraapaisu. Väittäisin kuitenkin, että Suomessa ollaan keskimäärin valveutuneempia ja tehdään enemmän ympäristön hyväksi. Eikä Italia ole ainoa maa, jossa kestävään kehitykseen liittyvät asiat ovat heikohkolla tolalla. Moniin muihin maihin verrattuna Italiaa voisi melkein pitää esimerkillisenä. Mutta silti...mitä on tapahduttava, jotta aikaansaataisiin mullistava muutos?

Meidän "merenranta" Italiassa.

8.8.2014

Maailman fiinein runo

Aamupalaksi kaljaa
odotellaan, ketä alkaa ensimmäisenä naurattaa
punoittavin silmin katsellaan
kuka on päässyt ylös punkastaan

Mitä tehtiin eilen illalla?
Sehän selviää lattiaa katsomalla
Pelikortteja, koiran pissaa,
oluessa uivaa lelukasaa
Näköpiirissä myös yksi käsi paketissa
jotain sattui kai painiessa?

Ja sitten pelataan
jääkiekkoa jääkiekkoa jääkiekkoa
Välillä hoidetaan vaurioita
Haetaan torpasta juomatankkausta
Ja kun promilleja on kaksi
muuttuu kiekko saavuttamattomaksi

Illallinen keskiyöllä
kuka hullu jaksaa keittiössä hääräillä!
Ruoka on sitä samaa vanhaa
lisätään vähän suolaa
eikä kukaan huomaa
että se on täyttä sontaa

Sitten nupit kaakkoon
talo huojuu lattiasta kattoon
Mutta hetkinen,
ei tämä biisi näin mennyt ennen?
Palohälytin huutaa
Ei savua ilman tulta,
joku muistaa
Missä palaa?
Kaikki seisoo aloillaan
kunnes joku tajuaa
vaatteensa tulikuumalta patterilta poistaa

(Perustuu tositapahtumiin. Kiitos ja anteeksi.)

7.8.2014

Viis kautta viis?

Ei juuri mitään uutta. Nukkumista ja kiekkoa. Asumisjärjestely alkaa pikkuhiljaa sapettaa. Herään joka yö, kun huonetoverini saapuvat ja vähän jutustelevat. Molemmat ovat tosi reiluja ja mukavia, mutta asuminen heidän kanssan pienessä kopperossa vaatii kärsivällisyyttä. En haluaisi herätä joka yö tunniksi vain kuullakseni hihittelyä korvatulppien läpi. Toinen osapuoli nukkuu pitkään, enkä saa aamuisin otettua mitään vaatekaapista herättämättä häntä. Toki yritän laittaa illalla kaiken valmiiksi seuraavaa aamua varten, mutta ei sitä aina älyä mitä kaikkea tarvitseekaan. Sitä paitsi, kun valmistelen tavaroita seuraavalle päivälle, joudun osittain nukkumaan niiden seassa, koska säilytystilaa ei ole.

Esimerkiksi tänä aamuna jouduin heräämään aikaisin, koska muut lähtivät pelaamaan ja lapset jäivät nukkumaan. Mä odottelin niiden heräämistä. Olisin voinut lukea kirjaa (ensimmäinen italiankielinen kirjani!!!) odotellessani lasten heräämistä, mutta kirja oli totta kai siellä kirotussa vaatekaapissa. Ja vaatekaapin edessä sadan kilon este koisimassa. Niinpä istuin pari tuntia sohvalla ja katselin seinää. Vähempikin käy mielenterveyden päälle!

Vastapainoksi kävin myöhemmin todella syvällistä keskustelua yhden lapsen kanssa. Hän oli vakuuttunut siitä, että kasvan vielä paljon pituutta. Totesin, että nykyään kasvan lähinnä vatsan seudulta. ”Joo, varsinkin sitten, kun siellä on lapsi!” Kaipasin vähän tarkennusta. Mikä lapsi? Sanoin, etten välttämättä halua lapsia. Toinen osapuoli kommentoi hyvin tietäväisenä: ”Kyllä sun TÄYTYY tehdä lapsia. Lääkäri määrää, että sun pitää saada lapsia.” Tämä selvä.

Olen ehkä unohtanut mainita saksalais- ja sveitsiläisvahvistuksistamme. Pari saksalaista veijaria lähti tänään kotiin. Oikeastaan niiden olisi pitänyt lähteä jo aiemmin, kas kun on niin, että toisen niistä pitäisi mennä huomenna naimisiin. Ehtiihän sitä. Seuraamme jäi vielä yksi sveitsiläinen. Sinänsä ikävää, että jäljelle jäi vain yksi kummallista mölinää puhuva miekkonen. Tunsin jotain selittämätöntä yhteenkuuluvuutta noiden miesten kanssa. Tyyliin tässä me nyt ollaan ja syödään suolakurkkua, me olemme isokokoisia ja valkoisia kuin mozzarellat. En ymmärrä itseäni.

Jotta postaus olisi mahdollisimman sekava, haluan vielä antaa yhden vinkin. Se kuuluu näin: jos löydät hyvän paikallisen, älä mene muualle. Muistatte varmaan, kun mainitsin löytäneeni minua kovasti miellyttävän baarin. No, erehdyin menemään erääseen toiseen ravinteliin. Siellä ei kuulkaa kesäisin tarjoilla siideriä lainkaan, koska italialaiset eivät juo siideriä. Senkin kaljankittaajat, minä olisin siiderini ansainnut!

Ei liity mitenkään mihinkään.

6.8.2014

Alkujärkytyksen jälkeen

Olen tutustunut lomakohteeseemme perinpohjaisesti. Siihen tarvittiin kaksi tuntia. Ihan hienon näköistähän täällä on. Sääolosuhteet ovat vaan jokseenkin vaihtelevat, vuorella kun ollaan. Kun aurinko paistaa, se todellakin lämmittää, mutta jos tuulee tai aurinko on pilvessä, on kylmä. Kylmyys olikin mitä mainioin syy ostaa uusi vaatekappale.

Ranskalaisiahan kuulee usein kuvattavan vähän koppaviksi ja hienoistuneiksi, eivätkä mokomat suostu puhumaan muuta kuin omaa kieltään. Mun muutaman päivän kokemus ranskalaisista on kuitenkin päinvastainen. Voi tietenkin osittain johtua siitä, että tämän kylän pääelinkeino on turismi. Olen saanut kaikkialla hyvää palvelua, sekä englanniksi että italiaksi. Asiakaspalvelu on kohteliasta, parempaa kuin Suomessa keskimäärin.

Keskusta on täynnä urheiluvälineliikkeitä ja -vuokraamoita, hiihtokoulua ja muuta liikuntaan liittyvää. Mahtuu sinne muutama muukin putiikki ja en kestä, miten ihania ne on! Tänään kävin suklaakaupassa, jossa kaikki oli aseteltu ja sommiteltu millilleen. Suklaata kaikkialla. Kokonaisuus oli kuin mun päiväunista. Mikä parasta, tarjolla oli runsaasti maisteltavaa sekä liikkeen sisä- että ulkopuolella. Minkäköhän takia työntekijä juoksi mun perässä ulos kyselemään, haluanko vielä maistaa tätä ja tuota...en kai vaan maistellut liian innokkaasti?

Tällästä täällä.

Melkein ku Kukkaisviikoilla...

Näköala parvekkeelta.

Ai niin, ja löysinhän mä mukavan baarin. Se onkin ehkä parasta täällä. Työntekijät ovat mukavia ja wifi lämmittää sydäntä. Juomavalikoima on parempi kuin Italiassa. Varasin rahaa ulkona syömistä varten, mutta täällä on tarjolla lähinnä italialaisia ruokapaikkoja. Mä kun olisin halunnut tutustua ranskalaiseen keittiöön. Baarin löytämisen myötä ei enää tarvitse murehtia siitä, mihin kuluttaa rahat. Homma hallinnassa siis.

Kuka oikeasti menee baariin kirjoittamaan POSTIKORTTEJA?

5.8.2014

Terveisiä täältä

Täällä sitä ollaan, neljättä päivää Ranskassa. Ei tunnu yhtään siltä, että olisi ulkomailla. Hurautettiin tänne autolla (okei, hurauttaa on ehkä vähän liian iloinen sana kuvaamaan varsin mutkikasta matkaa) ja Euroopassa kun ollaan, mitään passeja tai muuta ei tarvittu. Matkapahoinvointilääkkeet toimivat muuten erinomaisesti, ei ainuttakaan ylösnoussutta aamupalaa.

Totta puhuakseni voisin olla missä tahansa Alpeilla – Ranskassa, Italiassa tai Sveitsissä. Täällä on kuitenkin kielenä ranska, siispä olen Ranskassa. Meidän lisäksi täällä on laumoittain italialaisia, kun tämä kohde sattuu olemaan aika lähellä Italiaa. Autoja näkee melkeinpä enemmän Italian rekisterissä kuin Ranskan.

Tähän mennessä olen nähnyt sängyn ja jääkiekkokaukalon. Monen monta kertaa. Olen nähnyt myös vuoria lähinnä kaikkialla. Vuoret ovat suuria ja uljaita, upeita. Mutta samanlaisia näkee kotona olohuoneen ikkunasta. Käytännössä olen jumissa kahden kilometrin korkeudessa ja minne tahansa katson, näen korkeita vuoria. Tämän rinnalla mökkeily on hauskinta, mitä tiedän. Ja mökillähän olen pakosta ehkä viisi tuntia per vuosi, mikä sekin tuottaa tuskaa.

Nukun kahden hengen huoneessa parin muun ihmisen kanssa. Mulle roudattiin Italiasta sänky, ja kun se oltiin saatu asetettua paikoilleen, ei tilaa millekään muulle oikeastaan jää. Vaatekaapin ovia ei saa avattua, ei myöskään parvekkeen ovea ilman pieniä järjestelyjä. Sen lisäksi, että meillä kolmella on kaikkiin vuodenaikoihin sopivat vaatteet, huonetovereillani on vielä jääkiekkokamat. Niitä sentään säilytetään parvekkeella, muuten olisimme luultavasti lakanneet hengittämästä.

Sängyn lisäksi toimme Italiasta kymmenen päivän muonat kolmellekymmenelle henkilölle. Aika yksipuolista safkaa täällä vedetään. Mun ruokaympyrää kaventaa entisestään se, etten mielelläni syö kertaalleen autossa lämmenneitä lihoja ja maitotuotteita, jotka on ostettu joskus viime viikolla. Olen alentunut syömään jopa vauvan ruuan jämät. Ei se mikään makuelämys ollut, mutta ainakin sain vähän vihanneksia.

Elän jääkiekko-ottelujen aikataulujen mukaan, joten vasta eilen mulla oli mahdollisuus käydä kaupassa ostamassa vähän murkinaa. Voi, miten houkuttelevilta papu- ja maissitölkit näyttivätkään! Olisin voinut istahtaa kaupan käytävälle ja aterioida sormin suoraan purkista. Ai niin, eräs matkaseurueeseemme kuuluva ystävällinen mies maksoi ostokseni. Tämä mies ja hänen perheensä ovat niin ihania!

Lasten kanssa olen aina otteluiden aikana. Penskoja täällä pyörii yhteensä kuusi ja yritän parhaani mukaan hoitaa asiat niin, että olen vastuussa vain meidän perheen lapsista. Monet kun ilmeisesti ajattelevat, että mielellänihän minä otan vastuulleni tuntemattomien ihmisten tuntemattomia lapsia... Ilokseni teimme myös yhdeltä tytöltä täilöydöksen. Täydellistä, täit puuttuivatkin tästä läävästä, jossa asumme!

Myös yhteydessä ulkomaailmaan on ollut hieman puutteita. Tai siis, mitään yhteyttä ei ole ollut ennen tätä päivää. Mutta mikäs tässä, LOMAILLESSA.

1.8.2014

Eri kivaa elokuuta!

Suljettu loman ajaksi. Toivottavasti tälle blogille ei käy samoin...

Italialaisten lomakuukausi on elokuu. Monet putiikit on pistäneet lapun luukulle, palaillaan lomien jälkeen. Useimmat italialaiset suuntaavat merenrannalle. Vaan mepä emme. Huomenna lähdemme Ranskaan, vuorelle. Kymmeneksi päiväksi. Yhteyksistä ulkomaailmaan ei ole varmuutta, joten jos musta ei kuulu mitään, saatan kuitenkin olla hengissä.

Matkaseurueemme on monimuotoinen ja kattaa noin puoli Piemontea. Majoitumme kaikki yhdessä ja samassa torpassa, mikä saattaa koitua kohtalokseni. Loman pitäisi kuitenkin olla hauska, näin mulle on kaikki luvanneet. Suorastaan hulvattoman hauska! On siis lähdettävä matkaan reippain mielin.

Ai, että mitäkö teemme vuorella? Siellä voi harrastaa kaikenlaista urheilua, liikuntaa ja reippailua. Syy, miksi sinne ylipäätään menemme, on kuitenkin jääkiekkoturnaus. Koko komppania pelaa keppitappelua jääkiekkoa aamuin illoin ja pelien aikana olen lasten kanssa. Toivottavasti en kuitenkaan kaikkien seitsemän lapsen, vaan ainoastaan meidän perheen lasten.

Matkakohteessamme voi olla talvi, kesä, syksy tai kevät tai vaihtoehtoisesti jotakin niiden väliltä. D lainasi mulle ystävällisesti toppatakin ja talvikengät, jotta en palellu. Kyllä vaan, Etelä-Ranska, elokuu ja talvivaatteet natsaa hyvin yhteen. Garderoobin lisäksi matkaan on otettava ihan kaikki, mitä ihminen tarvitsee, siivousvälineistä ja lakanoista lähtien. Laskin meidän perheellä olevan neljätoista kapsäkkiä (vain osa totuudesta), kunnes menin laskuissa sekaisin.

Tärkein varusteeni on korvatulpat. Olen otettu siitä, että minua varoitettiin etukäteen: kekkerit joka ilta. Lisäksi nukun samassa huoneessa jonkun todella äänekkäästi kuorsaavan henkilön kanssa (jonka sukupuolesta ei ole täyttä varmuutta). A kertoi mulle myös oksentavansa usein matkalla kyseiselle vuorelle. Kiitin tiedosta ja kipitin ostamaan matkapahoinvointilääkettä. Lääkäri kirjoitti mulle myös reseptin matkaa ajatellen, mikäli Roomassa kärsimäni tauti uusiutuu. Niin, ja kaiken kukkuraksi nilkkojani koristaa mikä lie syöpä. Ei ole moistakaan ennen ollut, kummallisia pikkukohoumia täynnä nilkkaparkani.

Joo. Kyllä tästä hyvä tulee. Vai mitä?

Mulla ihan todella on kymmeneksi päiväksi enemmän kamaa kuin kolmeksi kuukaudeksi Italiaan!

31.7.2014

Rooma, osa kaks

Palatium (tai siis sen rauniot), yksi Rooman seitsemästä kukkulasta.

Sunnuntai-iltana muut lähtivät illalliselle ja mä päätin jäädä nukkumaan, koska jostain siihen asti käsittämättömästä syystä mulla ei ollut ruokahalua (lähes ennenkuulumatonta). En ehtinyt nukkua kauaa, kun heräsin. Colosseumista lähtien olin tuntenut omituista kipua, joka yöllä yltyi. Kaiken väsymyksen ja loputtoman vessassa ravaamisen jälkeen älysin, että en ole ihan terve. Mitenkäs muutenkaan, en ole ollut miesmuistiin kipeä, joten totta kai sairastuin juuri Roomassa.

Olisikin ollut edes joku tuttu migreeni tai kuume, mutta ei toki! Tauti oli joku italialainen kummajainen. Mieluitenhan sitä sairastaisi kotona, vieraalla maaperällä sairastaminen on epämiellyttävää. Mietin, että mitäpäs nyt ja äkkiä takas kotiin Piemonteen! D saapui juuri kun älysin, että voisin esimerkiksi soittaa sille. Siinä sitten mietittiin, lähteäkö ensiapuun.

Päädyimme soittamaan minne lie auttavaan puhelimeen, josta neuvottiin ostamaan lääkettä. J lähti ystävällisesti metsästämään avoinna olevaa apteekkia keskellä yötä ja kolmelta nautin ensimmäisen lääkeannoksen. Ei lääke tietenkään heti auttanut ja olin hereillä melkeinpä aamuun asti. Ja varma siitä, että en nouse sängystä ennen junaan astumista. Aamulla olo oli kuitenkin joten kuten siedettävä ja päätin lähteä muiden mukana kiertelemään kaupunkia.



Ostimme liput hop on / hop off -bussiin, oltiin siis ihan sataprosenttisen turisteja. Koska sunnuntaina oli tullut käveltyä ylettömästi, maanantaina turistibussi oli oikeasti hyvä vaihtoehto. Se kiertää Rooman keskustassa ympyrää ja pysähtyy nähtävyyksien kohdalla. Halutessaan voi hypätä pois kyydistä ja myöhemmin nousta uudelleen bussiin, joka vie seuraavaan kohteeseen. Hintaan sisältyi kuulokkeet, joista tuli sekä tietoa ohi vilistävistä paikoista että klassista musiikkia...tunnelmallista (???).

Busseja pitäisi saapua pysäkeille aina vartin välein, mutta ei se ihan niin mene kuitenkaan. Niitä tulee miten sattuu ja meille esimerkiksi kävi niin, että emme mahtuneet kahteen ensimmäiseen bussiin ollenkaan. Kahden päivän minilomaa on vähän ikävä kuluttaa odottelemiseen, mutta kun sitten saapui bussi, johon me huikeat seitsemän henkilöä mahduimme, kyllä kannatti! Kaksikerroksisen bussin yläilmoista näki kaiken vähän eri perspektiivistä.

Ensimmäisenä suuntasimme kohti Rooman suurinta suihkulähdettä, Fontana di Treviä. Se oli lähes kokonaan remontissa. Legendan mukaan lähteeseen pitää heittää kolikko, mikä takaa sen, että jonain päivänä palaa uudelleen Roomaan. Koska se ei ollut mahdollista, väliaikaisesti oli kyhätty joku surkea kahluualtaan tapainen, jonne ihmiset epätoivoissaan viskoivat kolikoita. Ei se ollut yhtään sama asia! Vähän kyllä epäilen, että palaan Roomaan, vaikken kolikkoa heittänytkään. 

Espanjalaiset portaat.

Piazza di Popolo.

Fontana di Trevin jälkeen käytiin tsekkaamassa Piazza di Spagna ja espanjalaiset portaat. Myös Piazza da Spagnan keskellä on suihkulähde, jota sitäkin restauroidaan. Portaille piti kuitenkin istahtaa hetkeksi nauttimaan kuumuudesta. Sitten olikin jo lounasaika, eikä mulle vieläkään maistunut ruoka, vaikka se oli niin hyvää! Kerrassaan ärsyttävää.

Pian lounaan jälkeen hyvästelimme suomalaiset. Kolmistaan menimme vielä metrolla pari pysäkin väliä eteenpäin ja kävimme katsomassa, miltä näyttää Piazza del Popolo. Roomassa, niin kuin muuallakin Italiassa, on aukioita vähän kaikkialla. Piazza del Popolo on yksi Rooman tunnetuimmista aukioista.

Olen niin iloinen, että J ja D vei mut Roomaan! Ajattelin, ettei kahdessa päivässä ehdi nähdä juuri mitään, mikä pitääkin paikkaansa. Me kuitenkin onnistuttiin liikkumaan paikasta toiseen aika sukkelasti ja nähtiin paljon enemmän kuin odotin. Ilman sairastumista Rooman matka olis ollut täydellinen. Kaiken lisäksi oli kiva puhua välillä suomea ja kääntää suomesta italiaksi ja toisinpäin. Kun käännän nopeasti, huomaan kyllä tekeväni virheitä, mutta siitä huolimatta italia alkaa sujua entistä paremmin!

Rooma, Rooma... Mun kaveri sanoi ennen lähtöä, että Rooma on kaoottinen mutta kaunis. Ei se ollut ihan niin kaoottinen kuin luulin, mutta kyllä heti huomasi, että esimerkiksi autojen pellit on enemmän rutussa kuin Piemontessa ja ihmiset ovat vähän eläväisempiä. Kaunis Rooma on ennen kaikkea. Ja niin ainutlaatuinen, että sinne on päästävä uudestaan.

Hei sitten!