Pari sanaa lapsista

Lapset on lapsia ja samanlaisia kaikkialla. Niinkö? En ole täysin samaa mieltä. Totta kai ihmisen perustarpeet ovat samanlaiset kaikkialla, myös lasten kohdalla. A ja K leikkivät mutkattomasti muiden lasten kanssa, puhuivat toiset lapset sitten italiaa, ranskaa, tsekkiä tai mitä vain. Joitain eroja suomalaisten ja italialialaisten lasten välillä olen kuitenkin huomannut.

Ensinnäkin italialaisten lasten suhtautuminen vanhuksiin on astetta kunnioittavampi kuin Suomessa. Ylipäätään kaikki, jotka ovat nuorempia kuin eläkeläiset, käyttäytyvät kohteliaasti vanhuksia kohtaan. Jos esimerkiksi kotona pidämme pihalla meteliä iltamyöhään, kun grillailut on vähän venyneet, K tulee sanomaan: ”Shhh, olkaa hiljempaa, vanha rouva nukkuu.” Tottahan se on, että meteli kuuluu erään vanhan rouvan asuntoon.

Ja pöytätavat! Ruokailun alussa joku toivottaa hyvät ruokahalut ja lapset vastaavat kuorossa kiitos samoin. Pöydässä tavallisia lausahduksia ovat ”voisitko ojentaa”, ”antaisitko tuota”, ”kiitos” ja niin edelleen. Aina yhtä kohteliaasti. Jos sitten käykin niin, että lapsen suusta pääsee ”anna mulle!”, tilanne korjataan pikemmiten. Lapsi pyytää uudelleen haluamaansa, kohteliaammin, ja kiittää. Useimmiten pöydän ääressä ollaan siihen asti, että viimeinenkin on saanut putsattua lautasensa leipäpalalla. Mikäli lapsilla on kuitenkin vaikkapa jokin leikki kesken, he pyytävät lupaa nousta pöydästä.

Lapsia pidetään täällä kuitenkin lapsina – tai vauvoina – vähän liian pitkään. Ei ole epätavallista nähdä rattaissa täysin ulos kasvanut viisivuotias rötköttämässä tutti suussa. Ylipäätään meininki on se, että lasten ei tarvitse juurikaan tehdä mitään, esimerkiksi pukea, sillä äidit tekevät kaiken. Ja kun sanon kaiken, tarkoitan oikeasti IHAN kaiken. Suomalaiset lapset ovat aika itsenäisiä ja taitavia arkisissa asioissa.

Totta kai on hienoa, että lapset saavat olla lapsia ja leikkiä huolettomina. Lapsuuteen kuitenkin kuuluu uusien taitojen jatkuva opetteleminen ja sen pitäisi tulla ihan luonnostaan, vai mitä? Epäonnistumisten kautta oppiminen, onnistumisen tunne. On vähän surullista, ettei täällä ole riittävästi tarjolla mahdollisuuksia oppia. Luulisi, että kenelle tahansa vanhemmalle on hienoa nähdä oman lapsensa ylpeys ja ilo siitä, että osaa jotain. Ihan itse.

Edelliseen liittyy myös se, että täällä ollaan koko ajan kieltämässä ja torumassa ja varoittelemassa vaaroista. Älä tee noin, älä juokse, älä mene sinne, ei, älä. Jossain määrin se on tietysti ymmärrettävää; on paikkoja, joissa lapsi ei hahmota, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Mutta jos vasta kävelemään oppinut taapero tallustelee nurmikolla, siinä ei oikeasti ole mitään kovin vaarallista. Se on ihan normaalia, että se lapsi välillä pyllähtää maahan.

En aina ihan ymmärrä. Olen kyllä kehittynyt sitten kesäkuun alun. Olen oppinut jättämään huomiotta asioita, jotka ärsyttää ja joissa ei totta vie ole mitään järkeä. Mutta silti! Kuten eilen uima-altaalla, jonne saapui lauma äitejä lapsineen. Äidit olivat sydänkohtauksen partaalla ihan tauotta. Teki mieli sanoa, että relatkaa. Tai laittakaa lapsenne uimakouluun, uimataito on hieno asia. Ei se vesi niin vaarallista ole. Ja vaikka lähtisitte hiukset märkinä takaisin kotiin, ette ole huomenna kuumeessa (tätä ei muuten usko kukaan!).