Lapset on lapsia ja
samanlaisia kaikkialla. Niinkö? En ole täysin samaa mieltä. Totta
kai ihmisen perustarpeet ovat samanlaiset kaikkialla, myös lasten
kohdalla. A ja K leikkivät mutkattomasti muiden lasten
kanssa, puhuivat toiset lapset sitten italiaa, ranskaa, tsekkiä tai
mitä vain. Joitain eroja suomalaisten ja italialialaisten lasten
välillä olen kuitenkin huomannut.
Ensinnäkin
italialaisten lasten suhtautuminen vanhuksiin on astetta
kunnioittavampi kuin Suomessa. Ylipäätään kaikki, jotka ovat
nuorempia kuin eläkeläiset, käyttäytyvät kohteliaasti vanhuksia
kohtaan. Jos esimerkiksi kotona pidämme pihalla meteliä
iltamyöhään, kun grillailut on vähän venyneet, K tulee sanomaan:
”Shhh, olkaa hiljempaa, vanha rouva nukkuu.” Tottahan se on, että
meteli kuuluu erään vanhan rouvan asuntoon.
Ja pöytätavat!
Ruokailun alussa joku toivottaa hyvät ruokahalut ja lapset vastaavat
kuorossa kiitos samoin. Pöydässä tavallisia lausahduksia ovat
”voisitko ojentaa”, ”antaisitko tuota”, ”kiitos” ja niin
edelleen. Aina yhtä kohteliaasti. Jos sitten käykin niin, että
lapsen suusta pääsee ”anna mulle!”, tilanne korjataan
pikemmiten. Lapsi pyytää uudelleen haluamaansa, kohteliaammin, ja
kiittää. Useimmiten pöydän ääressä ollaan siihen asti, että
viimeinenkin on saanut putsattua lautasensa leipäpalalla. Mikäli
lapsilla on kuitenkin vaikkapa jokin leikki kesken, he pyytävät
lupaa nousta pöydästä.
Lapsia pidetään
täällä kuitenkin lapsina – tai vauvoina – vähän liian
pitkään. Ei ole epätavallista nähdä rattaissa täysin ulos
kasvanut viisivuotias rötköttämässä tutti suussa.
Ylipäätään meininki on se, että lasten ei tarvitse juurikaan tehdä
mitään, esimerkiksi pukea, sillä äidit tekevät kaiken. Ja kun
sanon kaiken, tarkoitan oikeasti IHAN kaiken. Suomalaiset lapset ovat
aika itsenäisiä ja taitavia arkisissa asioissa.
Totta kai on hienoa,
että lapset saavat olla lapsia ja leikkiä huolettomina. Lapsuuteen
kuitenkin kuuluu uusien taitojen jatkuva opetteleminen ja sen pitäisi
tulla ihan luonnostaan, vai mitä? Epäonnistumisten kautta oppiminen,
onnistumisen tunne. On vähän surullista, ettei täällä ole
riittävästi tarjolla mahdollisuuksia oppia. Luulisi, että kenelle
tahansa vanhemmalle on hienoa nähdä oman lapsensa ylpeys ja ilo
siitä, että osaa jotain. Ihan itse.
Edelliseen liittyy
myös se, että täällä ollaan koko ajan kieltämässä ja
torumassa ja varoittelemassa vaaroista. Älä tee noin, älä juokse,
älä mene sinne, ei, älä. Jossain määrin se on tietysti
ymmärrettävää; on paikkoja, joissa lapsi ei hahmota, mitä
kannattaa tehdä ja mitä ei. Mutta jos vasta kävelemään oppinut
taapero tallustelee nurmikolla, siinä ei oikeasti ole mitään kovin
vaarallista. Se on ihan normaalia, että se lapsi välillä pyllähtää
maahan.
En aina ihan
ymmärrä. Olen kyllä kehittynyt sitten kesäkuun alun. Olen oppinut
jättämään huomiotta asioita, jotka ärsyttää ja joissa ei totta
vie ole mitään järkeä. Mutta silti! Kuten eilen uima-altaalla,
jonne saapui lauma äitejä lapsineen. Äidit olivat sydänkohtauksen
partaalla ihan tauotta. Teki mieli sanoa, että relatkaa. Tai
laittakaa lapsenne uimakouluun, uimataito on hieno asia. Ei se vesi
niin vaarallista ole. Ja vaikka lähtisitte hiukset märkinä
takaisin kotiin, ette ole huomenna kuumeessa (tätä ei muuten usko
kukaan!).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida, aiheeseen kuuluvaa ja kuulumatonta!
Kommentit näytetään hyväksynnän jälkeen.