Miten matkustin tänne?

Tulinko lentokoneella vai aikakoneella? Välillä epäilen jälkimmäistä. Näissä pikkukylissä eletään ihan omia, antiikkisia aikoja. Ylipäätään Italiassa aikakäsite on pikkuisen erilainen kuin meillä. Se on myös tarttuvaa. Tuossa eräänä iltana olin sopinut tapaavani kavereita yhdeksältä ja vielä viittä vaille söin illallista vailla minkäänlaista kiirettä. Lähdin kotoa yhdeksän JÄLKEEN. Minä, joka en ole 1) myöhästynyt ikinä koulusta, 2) myöhästynyt ikinä töistä paitsi kerran minusta riippumattomista syistä, 3) myöhästynyt ylipäätään koskaan yhtään mistään. Täällä se vaan ei ole niin justiinsa.

Mulla harvemmin on tietoa siitä, mitä kello on. Toisin kuin Suomessa, kun kaikki on sekunnin tarkkaa. Kirkko yrittää kuitenkin pitää tätä kylää ajan tasalla. Aina tasalta (ei välttämättä tasan tasalta, vaan sinnepäin) soivat kirkon kellot sen mukaan, mitä kello on. Joskus kirkon kello soi myös puolelta, mutta ei aina. Joskus puolelta kello soi todella kauan. En ole vielä löytänyt logiikkaa. Ehkä sitä ei ole.

Näissä pikkukylissä sijaitsevilla putiikeilla – pikkumarketeilla, kahviloilla, liha- ja leipäpuodeilla, tupakkakaupoilla ja niin edelleen – on myös ei niin kovin nykyaikaiset aukioloajat. Pääsääntöisesti ovet suljetaan ainakin lounaan ajaksi. Perinteisesti liikkeet ovat kiinni maanantaiaamuisin; maanantaisin ovet avataan vasta lounaan jälkeen. Jotkut liikkeet tosin ovat maanantaiaamuisin auki ja maanantai-iltapäivisin kiinni. Keskiviikkoisin puolestaan jotkut kaupat ovat auki vain aamun, eivätkä avaa enää lounaan jälkeen. Toiset kaupat saattavat olla kiinni koko keskiviikon tai koko maanantain tai jopa molemmat. Aukioloajat löytyvät useimmiten kauppojen ikkunoista ja niitä voisi ehkä kutsua suuntaa-antaviksi.

Ylimpänä kerrotaan aamun aukioloaika, keskellä iltapäivän ja alhaalla ilmoitetaan, että maanantaisin liike on koko päivän kiinni.

  

Koska liikkeet ovat pieniä ja niissä työskentelee useimmiten vain yksi ihminen, aukiolo riippuu myös vähän siitä, mitä yrittäjän elämässä tapahtuu. Jos hän on kipeä tai hänen lapsensa on sairastunut, liikkeen ikkunaan kiikutetaan lappu, jossa todetaan liikkeen olevan tänään kiinni sairastapauksen vuoksi. Kauppa suljetaan myös loman ajaksi. Oikeastaan koskaan ei voi olla täysin varma siitä, onko jokin palvelu saatavilla vai ei. Täytyy koettaa onneaan ja jos liike onkin kiinni, ei se ole niin päivän päälle. Ihan hyvin voin olla ilman kahvia ja suklaata ja jäätelöä yhden vuorokauden. Seuraavana päivänä uusi yritys reippain mielin!

Tanssin kuin panda

Eilen loppuivat useamman päivän kestäneet kyläjuhlat. Niillä tuli käytyä useampaan otteeseen. Ensimmäisen kerran menimme mestoille maanantaina perheen kanssa. Paikan päällä oli yllättävän paljon kaikenlaisia vempaimia, oikeastaan se oli kuin pieni huvipuisto. Voi sitä riemua! (Lasten.) Saavuimme paikalle ennen yhdeksää illalla, jolloin muita lapsia ei vielä juuri ollut näköpiirissä. Vasta noin tunnin päästä saapumisestamme lapsia alkoi virrata paikalle enemmän. Täällä lapset valvovat arkisinkin myöhään ja seuraukset on nähtävissä seuraavana päivänä. 

Heikkolaatuista todistusaineistoa.

Tiistaina menimme kyläjuhlille kavereiden kanssa, vaikka kaikki eivät olleetkaan toipuneet MM-häviöstä. Surusta selviämiseen menee kuulemma noin kuukausi. Siitä huolimatta hurvittelimme – arvatkaapa missä! Törmäilyautoissa totta kai. Suomessa törmäilyautoilla ei saa tätä nykyä törmäillä, mutta täällä on toisin. Auto oli kuitenkin hieman alimitoitettu mulle, minkä ansiosta polvet on nyt mustelmilla. Ehdottomasti oli mustelmien arvoista, suosittelen törmäilyautoja kaikille kaksijalkaisille!

Juhlathan eivät ole mitään ilman musiikkia, joten juhlissa oli joka päivä musiikkia, osittain livenä. Tiistaina olimme teltassa kuuntelemassa soitantaa ja jotkut intoutuivat tanssimaan. Parin viimeisen kipaleen aikana mutkin raahattiin lavan eteen ja voi veljet! Tanssin kuin portugalilaisen televisiokanavan Canal Pandan (kovin kanava ikinä, saanen huomauttaa) päätähti. Nimittäin näin. Okei, en ollut ehkä ihan yhtä symppis kuin panda. Bändi soitti samaa laulua joka videolla on kuultavissa, sanat olivat kylläkin italiaksi. Yrittäkää eläytyä.

Osanottoni.

Eilen juhlat huipentuivat ilotulitukseen. Kun tulitus alkoi, mun ensimmäinen kommentti oli ”apua, kattokaa, apua!”, minkä jälkeen multa tiedusteltiin, pelkäänkö raketteja. En sentään. Kauhistelin sitä, ettei mitään turvallisuusjärjestelyjä ollut. Raketit olivat suuria ja vaativat parimetriset liekit – jotka loimusivat IHAN puiden vieressä. Nurmikolla. Paloautoja ei tietenkään ollut paikalla, enkä halunnut miettiä, montako kilometriä on paloasemalle (liian monta). Lähimmät katsojat olivat raketeista ehkä viiden metrin päässä. Olin ihan varma, että vähintäänkin joltain irtoaa pää. Joka tapauksessa ilotulitus oli hieno ja nätisti synkassa musiikin kanssa. Ja koska meidän porukalla oli kaikki ruumiinosat tallella rakettien jälkeen, oli pakko mennä vielä törmäilyautoihin.

Todistetusti lomalla?

Tällästä täällä.

Kuten olen moneen otteeseen todennut, A on nyt kesälomalla. Ensimmäinen kouluvuosi päättyi pari viikkoa sitten, mutta vasta eilen todistuksen sai hakea koululta. Todistukseen oli merkitty sekä välitodistuksen arvosana että uusi arvosana. Neiti oli parantanut jo ennestään hyviä arvosanoja! Erinomainen todistus kerta kaikkiaan. Sen kunniaksi söimme mitäpä muutakaan kuin kakkua.

Tutkin innoissani todistusta. Oppiaineen lisäksi siihen on kirjoitettu, mistä opetus on koostunut. Esimerkiksi äidinkieltä on kuvattu näin: ”Kuunteleminen, ymmärtäminen ja suullinen kommunikointi; erilaisten tekstien lukeminen ja ymmärtäminen; tekstin kirjallinen tuottaminen ja käsittely; kielen rakenteen tunteminen ja sanavaraston kartuttaminen.” Aika paljon vaadittu kuusivuotiailta, vai mitä?

Todistuksesta selvisi myös viimein kaikki oppiaineet, joita ensimmäisellä luokalla on opiskeltu. Englannin lisäksi vieraana kielenä on ranska, joskin oppitunnit koostuvat lähinnä laululeikeistä. Suurin yllätys oli oppiaine nimeltä tieteet. Siihen sisältyy muun muassa luonnontieteiden ilmiöihin tutustumista, kysymysten tekemistä, vastausten todentamista ja niin edelleen. Mitä oppiaine lienee käytännössä, sitä en tiedä. Aika ylevältä se ainakin todistuksessa kuulostaa.

Todituksen väliin oli laitettu ohjeet toista kouluvuotta varten. Käytännössä A4-kokoinen arkki, johon oli listattu uskomattomalla tarkkuudella tarvittavat opiskeluvälineet. Neljä viivoitettua pikkuvihkoa marginaaleilla, yksi pikkuvihko puolisenttiä kertaa puolisenttiä ruuduilla ja marginaaleilla, värikynät (kaikki tarvittavat värit lueteltu), paperia valokopioita varten, hammasharja ja suoja + talouspaperia (säilytettävä kansiossa) + nestemäistä saippuaa muovipullossa (nämä, jos syö kouluruokalassa)...vain jotain mainitakseni. Ei lisättävää.

Nyt kun todistuskin on saatu, voisi kuvitella, että kouluvuosi on taputeltu ja voi kirmailla vapaasti kesälaitumilla. Väärin! Kesäksi koululaisille pitää hankkia tehtäväkirjat. Ihan kuin se ei riittäisi, että lapset ovat tehneet vuoden 40-tuntista kouluviikkoa. ”Jotta et unohtaisi mitä olet oppinut tänä vuonna koulussa”, lukee kirjojen takakansissa. A:lla on vain kaksi kirjaa, mutta olen kuullut, että joillain on jopa neljä. Jokapäiväiseen ohjelmaamme kuuluu äidinkielen ja matikan läksyjä. Molempia aineita on 50 sivua eli yhteensä sata sivua tehtäviä, jotka kaikki on tehtävä. Poveri, raukkaparat! 

Tarjolla sahausta ja puita.

Viikonloppu 5/5

Palatkaamme ajassa vähän taaksepäin viime perjantaihin. Silloin kokoonnuimme eräiden veljesten luokse viettämään iltaa. Mä vaan aluksi tuijotin niiden taloa, koska se oli valtava. Sellainen pienkerrostalon kokoinen. Tosin oli siellä populaatiotakin, lapsia ja vanhuksia ja koiria ja vaikka mitä. Joukkoomme oli tullut romanialainen poika, joka on työskennellyt baarimikkona. Oli tietenkin pakko alkaa harjoitella tuoppitemppuja muovisilla mukeilla. Muutamaan otteeseen lenteli mukit maahan ja sai vähän vaurioo. Myöhemmin selvisi, että nämä mukit olivat upouudet, tosin meidän käsittelyn jälkeen ne ei enää kovin uusilta näyttäneet...oho.

Lauantaina juhlittiin lasten kavereiden synttäreitä. Kahdet synttärit ja yhdet juhlat, tänä viikonloppuna päästiin siis helpolla. Synttärit oli jossain hoplop-tyyppisessä mestassa ja järjestely sopi mulle mainiosti. Mun vatsaa kuitenkin koeteltiin, sillä tarjolla oli kolmioleipien ja pitsojen lisäksi aivan liian herkullista kakkua. En kestä: kakkuja siellä, kakkuja täällä!

Lauantai-iltana suunnattiin kavereiden kanssa vuorille viettämään iltaa (kyllä, luit aivan oikein, vuorille). Paikka, jossa olimme, on nimeltään Casa Canada. Talo rakennettiin Torinon olympialaisten aikoihin kanadalaisille. Nykyään se on ravintola ja sen lähettyvillä voi myös yöpyä teltassa jos pitää telttailusta. Vähän sellaista hippijengiä siellä olikin, hehe.

Casa Canadaan saapuminen on jo kokemus sinänsä. Autolla noustaan vuorta siihen asti, että tie loppuu. Sitten käännetään auton nokka kohti tulosuuntaa kapealla vuoristotiellä, jotta peruutusharjoituksia ei tarvitse tehdä yöllä. Loppumatka patikoidaan jalan. Me varmasti näytettiin ihan sarjakuvasankareilta, kun marssittiin jonossa kapeaa vuoristopolkua! Välillä vastassa oli vesieste, joka ylitettiin pomppimalla kiveltä kivelle. Vähän toista kuin hurauttaa illanviettoon TKL:n kyydissä.

Kun saavuttiin perille, meneillään oli kasaribileet. Oltiin pukeuduttu vähän väärin, onneksi. Vaikka oli siellä kieltämättä ihan hauskasti pukeutuneita ihmisiä! Niin kutsuttu tanssilattia oli ulkona ja teeman mukaisesti soitettiin italialaista kasarimusaa. Välillä soitettiin vähän uudempiakin italialaisia kipaleita ja jenkkikakkaa totta kai. Olin jokseenkin yllättynyt, kun Bomfunk MC's:n Freestyler kajahti ilmoille! Tuli heti mieleen Helsinki ja metro ja sen oranssit istuimet. Olo oli isänmaallinen.

Kun sitten yöllä koitti aika lähteä kotiin, vastassa oli maailmanlopun pimeys. En osannut kuvitella, että pimeässä voi olla niin PIMEÄÄ. Oltiin reilun kilometrin korkeudessa, joten minkään kylän valot eivät ulottuneet reitillemme. Osan matkasta kasvillisuutta oli myös päidemme yläpuolella, eivätkä tähdet tai kuu valaisseet polkua. Onneksi osa oli osannnut varustautua taskulampuin, joten kukaan ei pudonnut rinteeltä. Epäilenpä vaan pahoin, että jotkut toiset saattoivat laskeutua vuoren alas kierien...

Sunnuntaina perheen vanhemmat osallistuivat koko päivän kestäneeseen turnaukseen. En tiedä mikä lajin nimi on, mutta se on vähän niin kuin jääkiekkoa, mutta sitä pelataan rullaluistimilla. Uskomattoman mielenkiintoista. Mä olin lasten kanssa pelien aikana ja iltapäivällä sattumalta eräs kaverinikin sattui paikalle. Sain kutsun viettämään iltaa yhden toisen kaverin luokse ja sehän sopi. Illalla vaihteeksi söin paljon ja arvatkaa mitä? Söin myös kakkua. Oli hyvää.

PS. Miks kukaan ei oo ottanu yhtäkään kuvaa mun kameralla??

Tänään ilahduttaa

•  Aurinko jaksaa paistaa vuorten juurille asti. Kiitos, kiitos, kiitos.

• Sinappisilakka ja näkkileipä, Ikeasta totta kai. Miten hyvältä maistuukaan näkkäri, jonka päällä on voita!

• Kissaystäväni. Ansaitsee ehdottomasti oman postauksensa vielä jonain päivänä.

• Jäätelö. Kaikki maut ovat liian hyviä. En ihmettele yhtään, miksi paikallisen jäätelöbaarin työntekijä tervehtii mua kadulla.

• Päiväunet. Tulevat aina tarpeeseen. Tänään nukuin kaksi tuntia, mikä on kyllä jo melkein syntiä, kun ulkoilma on niin kutsuva.

• Rummut, jotka saapuivat kyllä jo viime viikolla. Onko mitään parempaa kuin herätä rumpujen vierestä!

• Luvassa on pieniä reissuja: ensi viikolla merenrannalle ja heinäkuussa Roomaan.

• Koko ajan tapahtuu, ei mitään suurta ja ihan suunnittelematta.

• Suomalaiset uutiset. En voi olla hykertelemättä, kun luen, että juhannusyönä lämpötila lähentelee nollaa. Tai että Akaa on julistautunut Suomen hunajapääkaupungiksi. Siis HUNAJAPÄÄKAUPUNGIKSI, sallikaa mun nauraa?

Autolla ajetaan varovarovasti...

Julkinen liikenne ei ole kovin suosittua.

...tai sitten ei. Kun kerroin Suomessa tulevani tänne melkein landelle, multa kysyttiin: ”Kai sulla on auto käytössä?”. Olisi ehkä silloin tällöin, mutta ei kiitos. En aio palata Suomeen ruumisarkussa.

Italia on yksityisautoilun mekka, ikävä kyllä. Liikennemäärät ovat täällä huikeat: onhan asukkaitakin 60 miljoonaa. Vaikka osaisinkin ajaa Suomessa, se ei tarkoita sitä, että kykenisin ajamaan Italiassa. Tiet ovat kovassa käytössä, ja sen kyllä huomaa. Paikoitellen autotiet ovat aika huonossa kunnossa enkä tosiaankaan halua kokeilla, millaista sellaisella on ajaa pimeänä ja sateisena yönä. 

Lisäksi vain sekoittaisin liikenteen, koska olisin ainoa liikennesääntöjen mukaan autoileva. Voin kuvitella ne torvifanfaarit, jotka saisin osakseni. Asiaa ei auta yhtään se, etten ole tottunut käyttämään manuaalivaihteita. Autoni ehkä kivitettäisiin ehkä ei, jos en saisi sitä liikkeelle oikeaan aikaan. Kun vihreä valo syttyy, on liikkeelle lähdettävä välittömästi.

 

Liikenne on myös hieman kaoottista täälläpäin. Ylinopeus on sääntö, ei poikkeus. Kaistoja vaihdellaan miten sattuu ja useimmiten ei malteta pysyä yhdellä kaistalla, vaan mielellään ajetaan kahdella kaistalla yhtä aikaa. Samalla tietenkin puhutaan puhelimessa, paimennetaan takapenkillä istuvia lapsia ja sytytetään tupakkaa. Torinossa liikenne on kuitenkin ehkä koko maan rauhallisinta – näin mulle on sanottu – ja oon sen osittain myös itse todennut. Esimerkiksi Milanossa on jo enemmän kuin HIEMAN kaoottista.

Vähäpäästöinen kisu.

Yksi suurimmista ongelmista liikenteessä on päihteet. Ikävä kyllä jo näiden muutaman viikon aikana oon ollut todistamassa, kuinka totaalisen sekaisin olevat ihmiset lähtevät autoilemaan. Baareissa on isoja ”jos otat, et aja” -tyyppisiä julisteita, joissa selostetaan alkoholin vaikutuksia ja esitetään kaikenlaisia taulukoita siitä, miten jokin määrä alkoholia vaikuttaa tietynkokoiseen mieheen tai naiseen. Ei niillä tietenkään ole mitään vaikutusta.

Ei siis mikään ihme, että tässä maassa tapahtuu kolari joka 16. sekunti (näin olen joskus jostain lukenut). Mä pysyttelen autossa toistaiseksi matkustajan roolissa. Monilla kavereilla on auto ja enemmän kokemusta täällä ajamisesta, joten ajaminen ei ole mulle millään tavalla välttämätöntä. Ja onneksi mun kuskit (haha) on järkeviä ja taitavia!

Kuva tän päivän retkeltä. Olisin ottanut kuvan iltapäivän ruuhkasta, mutta ukkonen pääsi yllättämään ja pysyttelin rankkasateelta suojassa.

Rotvallin reunalta vuorille

Vuorella.

Olen kiistatta kaupunki-ihminen. Pidän katuvaloista, asfaltista ja kerrostaloasumisesta. Vihaan mökkeilyä, landella oleilu ylittää kerta kaikkiaan sietokykyni. Niinpä onkin jännä, että viihdyn täällä hieman syrjemmällä ihan hyvin.

Vaikka tässä kylässä on melko vähän asukkaita, talot ovat vieri vieressä ja kaikki tarvittava löytyy kävelymatkan päästä. Vaikuttaa olennaisesti viihtymiseeni, luulisin. Toisin kuin Suomessa, jossa asukasluvultaan vastaavissa pitäjissä talot on rakennettu kilometrien päähän toisistaan ja auto on miltei pakollinen, jos mielii jonnekin liikkua. 

"Joka rakastaa vuorta, jättää kukat sinne." Hups, me kerättiin kukkia risottoa varten ja unohdettiin ne sitten onnellisesti mökille.

Olen kuitenkin huomannut peräti PITÄVÄNI tästä seudusta. Kasvillisuutta on paljon ja autoja vähän verrattuna vaikkapa Torinoon, joten ilman laatu on ilmeisesti aika hyvä. Ilmasto on myös suotuisa hedelmille, marjoille ja vihanneksille. (Huoh, mitä tekstiä.) Isovanhemmat pienviljelevät takapihallaan, ja tällä hetkellä meillä on muun muassa heidän kasvattamia porkkanoita, sipulia, vadelmia ja mansikoita. Nam!

Eilen pääsin vuorille ensimmäistä kertaa. Ajomatka vuorenrinnettä pitkin kuoppaista ja savista hiekkatietä pitkin ei kyllä ole mun lempparipuuhaa, mutta hengissä ollaan. Perheellä on pieni mökki vuorella ja sieltä on aivan upeat näkymät kaikkialle! Tutkailimme yhdessä lasten kanssa maisemaa: näimme kaksi pientä kylää, joiden jälkeen alkaa vuoret. Vuorten takana on Ranska. Katselimme alas ja K kysyi: ”Loppuuko tämä planeetta noiden kylien jälkeen?”. Ahaha, en kestä! 

Tein tosi upeen seppeleen, hihi.

Synttärit kertaa neljä

Perjantain pippaloissa mä olin juniori!

Viikonloppu pursuillut lahjoja, onnittelulauluja, kilistelyä, fiilistelyä ja sen sellaista. Perjantaina mut kutsuttiin kaverin luokse kekkereihin, jotka paikan päällä paljastuivat syntymäpäiviksi. Aluksi en tuntenut ketään muuta kuin talon asukin, mutta asia korjaantui pikimmiten. Riehakkaat ja hilpeät synttärit, etten sanoisi. 

 

Lauantaina iltapäivällä oli lasten kaverin synttärit, jonne menin A:n ja K:n kanssa. D jäi valmistelemaan superupeaa kakkua (tsekkaa vikat kuvat) sunnuntaita varten. Juhlien oli tarkoitus olla puistossa. Koko viikon aurinko on nätisti paistanut tänne laaksoon (???) asti, mutta sade ja ukkonen alkoivat samalla kellonlyömällä synttäreiden kanssa. Siirryimme lasten kanssa puistosta lähimarketin ystävällisen kauppiaan kyydillä katokseen, jossa juhlat saatiin juhlittua. 

 

Lauantai-iltana oli puolestaan mun kaverin synttärit ravintelissa. Kaveri oli sanonut synttäreiden olevan PIENET, ei mitään ihmeellistä. Meitä oli vaatimattomat kolmekymmentä ihmistä ja desibelit sen mukaisia. Söimme giro pizzaa: pöytään kannettiin valmiiksi paloiteltuja pitsoja, joista jokainen sai ottaa osansa ja loppujen lopuksi kaikki olivat syöneet kuta kuinkin kokonaisen pitsan. Meillä oli myös TÄY-DEL-LI-NEN kakku kera nutellan ja kermavaahdon. Kakun oli loihtinut erään eteläitalialaisen kaverin äiti. (Etelä-Italiassa on vähän erilainen ruokakulttuuri kuin täällä pohjoisessa, siellä syödään vielä enemmän ja vielä paremmin, näin olen kuullut.)

Voittajan on helppo hymyillä!?

Jos joltain on jäänyt huomaamatta, jalkapallon MM-kisan ovat myös pärähtäneet käyntiin. Ei varsinaisesti hetkauta mua millään tavalla, mutta kun nyt kerran Italiassa ollaan, niin täytyyhän sitä pallon potkimista katsella. Niinpä suunnattiin syöminkien jälkeen katsomaan Italian ensimmäistä peliä aukiolle, jossa peli oli heijastettu yhden talon seinälle. Ennen pelin alkamista laulettiin isänmaallisesti Fratelli d'Italia tai ne laulo jotka osas sanat, ja sitten katsoin elämäni ensimmäisen kerran jalkapallo-ottelun alusta loppuun. Pelistähän en ymmärrä mitään, mutta kokonaisuus oli hauska!

Tänään oli A:n 7-vuotissynttäreiden vuoro. Tarkoitus oli pitää ne isovanhemmilla, joiden pihassa on tilaa temmeltää. Kappas vaan, koska tänäänkin sataa, piti juhlat siirtää samaan katokseen, jossa eiliset lasten hipat olivat. Lapsilauma vanhempineen ei olisi mahtunut kenenkään taloon. Vähän oli viileetä ja monet tulivat sanomaan mulle, että ”sähän oot Suomesta, oot siis tottunut tälläseen”. Eieiei, ei kylmyyteen ja sateeseen voi tottua! 

Violetta, tuo kaikkien pikkutyttöjen suosikki.

Melkein ku ois ite tehny!

Hyvin mahtui kahteen vuorokauteen neljät synttärit. Huomenna taidan tosin mennä hedelmäpuotiin ostoksille. En aio paisua niin valtavaksi, että mua ei enää tunnisteta Suomessa!

Maisemakuvia ja elokuvia

Eilen tein ehdan turistiretken Torinossa. Suuntasin monumenttiin, yhteen Torinon maamerkeistä, nimeltä Mole Antonelliana (tuttavallisemmin Mole), jonka alakerrassa on elokuvamuseo ja ylhäällä näköalatasanne. Kuulostaa tylsältä, tiedetään, mutta ei ole! Astelin sisään aamukymmeneltä, joka oli oiva aika, koska mitään ruuhkaa ei ollut. Keskipäivällä populaatiota olikin kertynyt tähän nähtävyyteen jo enemmän. Jos joku sattuu tänne joskus menemään, älkää menkö maanantaisin. Silloin museo on nimittäin kiinni.

Mole näkyy vähän kaikkialle.

Ja sitä on mahdoton kuvata, koska se on niin suuri ja kaikkialla sen ympärillä on taloja!

Ensimmäisenä kummastelin hintoja. Lipun sai ostaa joko näköalatasanteelle kulkevaan hissiin tai pelkkään museoon tai molempiin. Mun käsityksen mukaan museot maksaa yleensä muutamia euroja, tämä päälle kymmenen. Mutta elokuvamuseo ei ole mikään ihan tavallinen museo, ja on kyllä ehdottomasti hintansa arvoinen! Mä bongasin hissi- & museolipun yliopisto-opiskelijoille hintaan yhdeksän euroa. Pikkusen piljettirouva pyöritteli mun opiskelijakorttia ennen kuin hyväksyi sen.

Aluksi menin hissillä ylös katselemaan maisemia kuin eläkeläiset konsanaan. VAU! Ylhäältä näki koko kaupungin. Vuoretkin olisivat näkyneet hyvin, jos ilmankosteus (???) olisi ollut toisenlainen. Mulle riitti Torinon katselu ihan hyvin, vuoria kun näkee kaikkialla. Kylläpä vaan kaikki näyttää erilaiselta kun välillä vähän vaihtaa perspektiiviä!

Taustalla melkein vuoret.

Tadaa!

Tykkään erityisesti noista etualalla olevista kerrostaloista.

En osannu valita vaan yhtä kuvaa, sori.

Mukava rouvashenkilö innostu ottamaan musta useita kuvia, vaikka pyysin vain yhtä.

Ja entäpä elokuvamuseo? Mahtipontinen. Valtava. Täynnä yksityiskohtia. Se ei ole sellainen museo, joka sanasta museo ensimmäisenä tulee mieleen. Elokuvamuseo on oikeasti sellainen museo, jossa on nähtävää ihan kaikille. Koska siellä on ihan kaikkea. Mullekin, vaikka en ole mikään suuri elokuvien ystävä.

Alan ammattilaisille on näytillä erilaisia vempaimia, joilla on aikoinaan tehty elokuvia. On erilaisia osioita: kuvaus, editointi, tehosteet... Elokuvaharrastajille on (elo)kuvia näyttelijöistä. Taiteen ystäville erilaisia julisteita. Puvustuksesta kiinnostuneille vanhoja pukuja. Vitriineissä esillä olevista vempaimista saa lisätietoa italiaksi ja englanniksi kosketusnäytöiltä, jotka on sijoiteltu vitriinien läheisyyteen. Lisäksi on erilaisia ”kiikareita”, joissa vaihtuvat kuvat namiskuukkelia painamalla. Elokuvia pyörii siellä täällä. Mun lemppari oli pyöreä sänky, jolle sai kellahtaa ja katsoa katossa pyörivää elokuvaa. Monikohan on nukahtanut sille sängylle?

En ehkä tiedä, miten tää liittyy elokuviin, mutta magee silti.

Hienoo julistetta siinä niin.

Elokuvaa saa katsella myös pöntöllä istuen.

Italialaista romantiikkaa teille!

Näillä penkeillä katsellaan makuuasennossa elokuvia, joita on kolme: oikealla, vasemmalla ja katossa.

Keskellä museota kulkee hissinäköalatasanteelle.

Suunnilleen sataan metriin hissi taitaa kulkea, Mole koko komeudessaan on 167 metriä korkea.

Museota ei kierrä ihan hetkessä. Katsoin kaiken hyvin pintapuolisesti, mihin kului parisen tuntia. Museon ilmastointi miellytti myös kovin, koska Torinossa oli eilen vaatimattomat 36-37 astetta lämmintä. Huoh. Onneksi eilen ei ollut ongelmia vedenjakelun suhteen!

Normalisoitunut elämä

Olen asettunut taloksi. Miten typerä sanonta, kun tarkemmin miettii. Tarkemmin en kuitenkaan jaksa miettiä, miten asian voisi ilmaista toisin. Joka tapauksessa viihdyn mainiosti, saan paljon hyvää ruokaa ja riittävästi unta, mitäpä sitä muuta voisi toivoa.

En ole kokenut mitään hurjaa kulttuurishokkia. Monet asiat, jotka aiemmin ihmetyttivät / ihmetyttävät yhä, eivät ole mitään yllätyksiä. Sulaudun ihan hyvin näiden ihmisten joukkoon. Haha, mulle sanottiin jopa viikonloppuna, että ”sä et kyllä oikeasti ole mikään suomalainen, sä oot italialainen!”. Magari, kunpa vain olisinkin.

Viime viikolla mun niin kutsutut työaikataulut olivat aika randomeja, mutta nekin on nyttemmin vakiintuneet. A on lomalla ja vietän hänen kanssaan aamupäivän, kun taas K on aamusta iltapäivään päiväkodissa. Mä odottelen aamuisin, että A herää, annan aamupalaa ja sen jälkeen A saa päättää, mitä me tehdään. Mulla on päivittäin tehtävänä hyvin minimalistisia kotitöitä, kuten tänään kuivien pyykkien viikkaaminen ja märkien ripustaminen narulle. Lounaan syömme yhdessä A:n kanssa, minkä jälkeen A lähtee jonkun (esim. isoäidin tai tädin) matkaan ja mulla alkaa vapaa-aika.

Tänne saapui myös kesä juuri sopivasti, kun koululaisten loma alkoi. Lämpötila on kolmisenkymmentä astetta, Torinossa on vielä joitain asteita lämpimämpää. Koska ollaan sisämaassa, mikään merituuli ei tänne puhaltele. Kylää ympäröivät vuoret, eikä ilma juurikaan liiku. Kuumaa, mutta mulle kelpaa kyllä!

Eilen oli aika kokeilla uusia lenkkitossuja. Täytyy välistä vähän juoksennella, jotta voin syödä yhden (tai kaks) jäätelöä päivässä. Päivällä ei totta vie voi harrastaa minkäänlaista liikuntaa ulkoilmassa. Aamulla en jaksa herätä. Illallisen jälkeen olen liian täynnä. Niinpä lähdin lenkille alkuillasta ennen illallista, vaikka siihen mennessä ei lämpötila olekaan juuri ehtinyt laskea.

Kaikki sujui hyvin. Melkein. Kotiin päin tullessa vastassa on varsin jyrkkä mäki. Mä painelin sen ylös viimeisillä voimillani kolmenkymmenen asteen lämpötilassa ja haaveilin kylmästä suihkusta. Haaveeksi se jäikin. Tultuani kotiin syöksyin ensimmäisenä keittiöön juomaan ja kummastelin, miksi vettä tulee surkeana norona. Menin suihkuun vain todetakseni, että vesi on loppunut. Säntäsin ylös perheen luokse (asun siis talon alakerrassa yksiössä) ja sain kuulla, että koko kylä on ilman vettä. Olin punainen ja hikinen ja ei auttanut muu kuin nauraa.

Voiko keharimmalta enää näyttää!

Mun huudit

Tältä näyttää tässä kaupungin(kylän)osassa.

Paljon kiveä. Se on oikea ylpeyden aihe ja myös vientituote.

Kirkko, joka sijaitsee keskellä kaikkea.

Talon seinässä oleva maalaus, tehty yli sata vuotta vanhan kuvan pohjalta.

Tästä alkaa vanha kauppakuja...

...jatkuu...

...tänne asti.

Veikkaan, että tää on vanha kauppapaikka.

Tykkään tästä sisäpihasta! Siellä on usein myös mukavia ihmisiä.

Mukavan rosoista, eikö vain?

Kotikatu! Taustalla on vanha kirkko, joka on nykyään teatteri.

Nya kompisar!

Halojaa! Ensimmäinen kokonainen viikonloppu täällä. Lauantai-ilta on ehkä viikon odotetuin kohta; silloin mennään ulos, tapaamaan ihmisiä, näyttäytymään ja pitämään hauskaa. Ihan kaiken ikäiset. Me syötiin eilen illalla isovanhemmilla ja herranjestas, ruokaa olisi riittänyt koko suvulle. Ensin alkupalat, sitten ensimmäinen pääruoka ja sen jälkeen toinen pääruoka. Mummu oli todellakin kokkaillut antaumuksella, ja vaikka kaksi pääruokaa onkin vatsalleni liikaa, söin silti oikein hyvällä ruokahalulla.

Eräs tyttö kutsui mut eilen ulos, joten kohteliaasti lähdin isovanhemmilta suoraan ruokapöydästä. Ulos lähtemisen ajankohdaksi oli sovittu ”illallisen jälkeen”. Koko Italia syö samaan aikaan, joten tapaamisia sovitaan ruoka-aikojen mukaan. Tarkkoja kellonaikoja on turha kysellä, koska sellaisia ei ole.

Mentiin siis porukalla viereiseen kaupunkiin ja ihan yhtäkkiä sain paljon paljon italialaisia kavereita! Sellaisia siis, jotka ovat samaa ikäluokkaa. Tähän asti oon tutustunut lapsiin, aikuisiin ja vanhuksiin, joten oli oikein hilpeää saada myös oman ikäisiä kavereita.

Yksi poika innostui toden teolla suomen kielestä. Se oli kyllä nero, oppi kaikki sanat ja lauseet yhden toiston jälkeen. Tämä tapaus keksi heti jonkinlaisen logiikan suomen kieleen (???) ja alkoi yhdistellä sanoja. ”Eikö niin, että 1144 on suomeksi TUHATSATANELJÄKYMMENTÄNELJÄ?”. Siis mitä!? Miltei täydellisesti lausuttu ja italialaisella tempolla totta kai.

Olen myös yllättynyt ja ylpeä siitä, että osaan italiaa. Kuvittelin, että mulla olisi enemmän vaikeuksia. Kaikkihan sanoo, että ei sitä kieltä koulussa opi, vaan käytännössä!!! Väitän kyllä, että oon oppinut koulussa aika paljon. En ymmärrä jokaista sanaa, mutta pääsisällön useimmiten. Olen saanut ilmaistua kaiken, mitä on tarvinnut. Pystyn seuraamaan nopeaakin keskustelua, mutta en osaa puhua yhtä nopeasti edes suomeksi. Haha, en haluaisi kehua itseäni, mutta monet on multa kysyneet, pärjäänkö italian kielellä. Tässä siis vastaus, olkaa hyvät! Tämän kunniaksi pitää ehdottomasti mennä jäätelölle. Taas. 

Ah, kesä, l'estate!

Rakkautta ensisilmäyksellä

Niin rauhallista ennen lounasaikaa.

Eilen kävin visiitillä Torinossa. Miten upeaa! Tykkään ihme kyllä tästä pikkukylästäkin jossa olen, mutta Torino on kuitenkin suurkaupunki suomalaiselle, Italiassa se on ehkä vaan suuri kaupunki. En tiennyt yhtään, mitä olisin halunnut tehdä tai nähdä, joten pyörin vaan keskusta-alueella.

Piazza Solferino.

J:n isällä eli lasten isoisällä oli eilen synttärit, ja lounastimme saksalaisessa ravintolassa yhdessä J:n, isoisän ja J:n siskon kanssa. Jälleen kerran voin todeta, että näidenkin ihmisten osalta ensitapaaminen oli todella mukava. Ruoka oli hyvää ja palvelu erinomaista. Kerroimme tarjoilijoille, että on isoisän synttärit. Isoisä sai kakkupalaansa kynttilän, ja saksalaisrouva lauloi hänelle saksaksi Paljon onnea vaan. 

Mutta voi Torino, sinne pitää palata. Upeaa arkkitehtuuria, keskustassa on loputtomasti vanhoja, mahtipontisia rakennuksia. Paljon yksityiskohtia, veistoksia ja sen sellaista. Tykkään! Ainoa asia, mistä näissä vanhoissa rakennuksissa en pidä, on saniteettitilojen sijoittelu. Suurin osa kuppiloista ja ravintoloista on katutasossa jossakin liiketilassa, joka on nimenomaan TILA. Paikka, jossa on pöydät ja tuolit ja niin edelleen – vaan ei vessaa. Jos tarvitsee vessaa, on pyydettävä avain henkilökunnalta. Tyypillisesti avain on rautaa ja painaa ainakin puoli kiloa. Tarjoilija neuvoo kiltisti: ”mene sisäpihalle, sitten oikealle, portaat alas, vasemmalle, oikealle, vasemmalle”. Se vasta hauskaa onkin, kun vastassa on kolme samanlaista ovea ja missään ei kerrota, mitä niiden takaa mahtaa löytyä. 

(Alaston) nainen Santa Cristinan kirkon takana.

Oma lukunsa on ovien lukot. Ne ovat miltei mahdottomia avata ja mahdottomia sulkea. Ihan kaikkialla. Jos lukon saakin avattua, ei sitä välttämättä saa enää suljettua. Ja toisinpäin. Ravintoloiden vessoissa olenkin katsonut parhaaksi jättää oven lukitsematta, jos tilanne sen sallii. Ei nimittäin huvita jäädä jumiin jonkun kivitalon uumeniin, jossa ei ole verkkoa eikä wifistä tietoakaan... 

Mikäs muu kuin PO.

Kukkuu!

Vuoria siellä, vuoria täällä.

Hei! Hyvä tavaton, unohdin edellisestä postauksesta JOULUKEKSIT. D teki joulukeksejä, joissa oli suomalaista piparkakkumaustetta ja niin saapui joulurauha tähän taloon. A ja K ovat nimittäin saaneet viimeinkin tasattua pulssinsa ja käyttäytyvät erinomaisesti. Suomen opettelukin on edistynyt. Eilen harjoittelimme A:n kanssa laulamaan Jaakko kultaa samalla kun K leikki. A oppi nopeasti! Sitten kutsuttiin D ja J kuuntelemaan, kun A laulaa. K totesi, että kyllä hänkin osaa. Niin ne vaan molemmat lauloivat Jaakko kultaa oikein hienosti! K pääsi yllättämään – miten se yhtäkkiä osasi laulun, vaikka ei ollut harjoitellut (paitsi piung paung poung -kohtaa)??

Tänään hankin italialaisen liittymän. Sitä varten olisi pitänyt olla passi mukana. Ei ollut. Tsiisus, hyvä kun eivät syntymätodistusta pyytäneet! Kysyin, käykö ajokortti. Oli vähän nihkeetä. Multa kysyttiin, onko ajokortissa kuvaa. Jännä juttu, se sattuu olemaan kuvallinen ja niin sain onnellisesti liittymän, joka on tänään puskenut mulle hervottomasti viestejä.

Niin kotoinen olo, kun kylän läpi virtaa joki.

Tänään oli myös spesiaali päivä, sillä A tuli lounaalle kotiin mun kanssa. Tavallisesti hän syö koulussa. Saavuin koululle hakemaan A:ta ja kuuntelin, kuinka äidit keskustelivat siitä, mitä ovat valmistaneet lounaaksi ja mitä on vielä valmistamatta. Ai niin, ois voinut ehkä vähän VALMISTELLA, tuli siinä mieleen. Oikeastaan olin herännyt varttia ennen lounastaukoa..hupsista. Sitten saapui lapsilauma ja opettaja luovutti lapset portista yksitellen ja katsoi, kenen matkaan sitä ollaan lähdössä. 

 

Lounaan improsin tosi hyvin. Onneksi ruokia oli valmiina, eikä mun tarvinnut paljoa tehdä mitään. Kaikki ei tainnut kuitenkaan mennä ihan italialaisten sääntöjen mukaan, koska A oli ilmeisen huvittunut mun organisoimasta lounaasta. Kaiken lisäksi ruuan jälkeen oli kuulemma vatsa kipeä. Ei mitään vakavaa, niente di grave, kuten täällä tavataan sanoa.

Koulua ja joulua

Ciao! Nyt on viikon ensimmäinen arkipäivä ja A:n viimeinen kouluviikko ennen kesälomaa. Vein A:n kouluun aamulla. Mikä näytelmä kouluun saapuminen ja sieltä lähteminen onkaan! Myös aamulla heräämiseen pitää vähän totutella... Muutaman vuoden ajan olen onnellisesti nukkunut, kun muut lähtevät kouluun ja töihin. Nyt, kun herää seitsemän jälkeen, päivä tuntuu loputtomalta.

Kouluun kävellään käsi kädessä vanhemman kanssa (söpöä!) tai sinne saavutaan autolla. Me mennään kävellen, koska matka on lyhyt. Ennen koulua on liikenneympyrä ja sen reunalla yhden suojatien kohdalla huomioliiviin (varustettu tekstillä "kansalaisten suojelu") pukeutunut mies, jonka tehtävä on pysäyttää autot, jotta lapset saavat turvallisesti ylittettyä tien. Huvittavaa, täällä pikkukylässä, jossa liikenne on olematonta! Vielä huvittavampi oli tämä urheasti kansalaisia suojeleva mies, joka oli sonnustautunut samanlaiseen sulkahattuun kuin Peter Pan.

Koulun portilla on tungosta aamulla, koska kaikki vanhemmat, lapset ja autot pyörivät siinä ja odottavat koulun porttien aukeamista. Vasta, kun oma lapsonen on turvallisesti astunut koulun ovesta sisään, voi lähteä. Niin erilaista kuin Suomessa! Lapsia pidetään todella tarkasti silmällä. Sitten sama tungos toistuu iltapäivällä, kun koulu loppuu. Tänään koulun loputtua tapasin myös opettajan, jotta voin hakea A:n koulusta kun naamani on nähty. Mutta se ei riitä. Asiasta kirjoitettiin viesti myös johonkin reissuvihkon tapaiseen ja liitteeksi laitettiin kopio ajokortistani.

Kaiken lapsikeskeisyyden lomassa jäin ihmettelemään sitä, miten rankkoja koulupäivät ovat. A on 6-vuotias ja käy ensimmäistä luokkaa. Koulureppu on 2/3 hänen pituudestaan ja ainakin tänään niin painava, että hän ei selviä repun kanssa yksin kouluun. Koulupäivä alkaa 8:15 ja loppuu 16:15, maanantaista perjantaihin. Keskipäivällä on puolentoista tunnin ruokatauko. Liikuntaa tai muita vastaavia höntsäilytunteja ei juuri ole, vaan koulupäivät ovat pulpetissa istumista. Lapsiparat! Samaa mieltä on myös D, jonka kanssa asiasta juttelin.

Nyt kun aloin muistella, Suomessa ensimmäinen ja toinen luokka ala-asteella olivat aika leppoisia. Äidinkieli, matematiikka ja ympäristöoppi (onkohan ton aineen nimi edelleen noin antiikkinen??) olivat kai ainoat oikeat oppiaineet, niiden lisäksi oli kuvista, liikuntaa, musiikkia ja käsitöitä. Suomen ala-asteen ekat luokat on pikemminkin leikkikoulu italialaiseen ala-asteeseen nähden. A opiskelee italiaa, englantia, matikkaa, maantietoa, historiaa...

Alla muutama kuva tältä päivältä, kun olin tutustumassa mestoihin. Aika jouluinen tunnelma, eikö?

Varokaa katolta putoavaa lunta!! Tärkeä huomio paikassa, jossa on lunta muutaman säälittävän kerran vuodessa.

Joulupukki, Babbo Natale, viettää näköjään kesän Italiassa.

Alkuhulinoita ja -hölinöitä

Ciao! Täällä ollaan, täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Erityisesti vatsani on aika täysissä voimissa... Nyt jo näyttää siltä, että palaan Suomeen monta kiloa rikkaampana. Onneksi lentokoneessa ei ole matkustajille painorajoitusta! Lisäksi näyttää myös siltä, että tästä postauksesta tulee varsin sekava.

Lentokoneessa matkalla Italiaan teki mieli huutaa: ”Nopeammin! Vauhtia koneeseen!”. En olisi millään malttanut istua. Kentällä vastassa olivat D ja J, jotka eivät edes tuntuneet vierailta. Ihan kuin olisi tavannut vanhat kaverit! Olin kuullut juttua, että olo voisi olla epätodellinen, matkustaa nyt uusien ihmisten kyydissä ja mennä niiden kotiin asumaan, mutta mitä vielä! Katselin auton ikkunasta ulos ja fundeerasin, että kotona ollaan. Okei, välillä piti myös vilkaista nopeusmittaria. Ei siitä sen enempää. 

Juu no joo, mikä vois olla hauskempaa yksin lentokoneessa kuin valokuvailla...

Saavuimme Torinoon sellaisesta suunnasta, että ensimmäisenä vastassa oli teollisuusalue. Samassa kaupunginosassa majailevat myös romanit. Täytyy todeta, että itäisestä Euroopasta Suomeen tulevat romanit ovat ilmeisen hyväosaisia verrattuna näihin. Suomessa romanit nukkuvat käsittääkseni useimmiten autoissa. Torinossa he asuvat hökkelikylässä, jollaisia oikeasti kuvittelin olevan vain kehitysmaissa. Asumukset oli koottu peitoista, onnekkailla saattoi olla pala aaltopeltiä. J pahoitteli, että näin Torinosta ensimmäisenä juuri tuon osan ja sanoi, että sinne ei enää palata. Haha. En kyllä ole palaamassakaan, mutta oli se silti mielenkiintoista nähdä – auton ikkunasta. Todeta, miten kaukana hökkelikylä on mun elämästä, eikä sinne kuitenkaan ole pitkä matka.

Torinosta haimme lapset, jotka olivat mummulla. Jännittävä ensitapaaminen siis. Lapset vähän ujostelivat. Mä lähinnä ihmettelin sitä, kuinka pikkuruisia ne on! Takuulla pienempiä kuin suomalaiset lapset, niin siroja ja lyhyitä. A ja K olivat ilmeisesti olleet niin tärinöissä koko päivän, että nukahtivat kotimatkalla autoon.

Illalla söimme yhdessä ystäväperheen kanssa ja mulle selvisi järkyttäviä asioita. Täällä syödään sammakoita! On kuulemma oikein perinteinen ja maukas herkkuruoka. Odotan innolla, josko tätä herkkua pääsisi jossain vaiheessa maistamaan. Ruoan jälkeen D keitti Juhla Mokkaa, jota multa pyydettiin tuliaiseksi, kun tiedustelin mitä heille sopisi tuoda. Muista italialaisista poiketen tässä perheessä juodaan samanlaista kahvia kuin Suomessa. Päivällisvieraana ollut mies kehui Juhla Mokkaa: ”Tämä on hyvää. Oikein hyvää! Mutta ei tämä kyllä kahvia ole.”

Tänään Italiassa on Tasavallan päivä eli vapaapäivä. Me ei tosin juhlittu tasavaltaa, vaan erään ystäväperheen pienenpienen tytön 1-vuotissynttäreitä. Jipii! Niin paljon ruokaa ja hälinää ja kärpäsiä. Synttärisankarin isä on vironvenäläinen, asunut Suomessakin, muuttanut sittemmin Italiaan. Hän oli tehnyt venäläisiä herkkuja, hyvää! Mikä mulle ei maistuis. Löytyipä juhlapöydästä Vana Tallinnaakin. 

A, synttärisankari, ystäväperheen lapsi, K.

Kaiken kaikkiaan vastaanotto on ollut iloinen, lämmin, sydämellinen, paljon enemmän kuin osasin odottaa. D ja J selittävät mulle kaikkea mahdollista ja huomioivat joka käänteessä. A ja K eivät enää juuri ujostele. Vastaanotto on ollut sanalla sanoen erinomainen. Siitäkin huolimatta, että perheen ystävä menehtyi yllättäen vain pari päivää sitten.