Vastahan mä päätin
lähteä au pairiksi. (Vuosi sitten.) Aloin etsiä perhettä.
(Joulukuussa.) Löysin perheen, tai oikeastaan toisinpäin.
(Tammikuussa.) Ostin lentolipun. (Helmikuussa.) Ja odotin ihan koko
kevään. Toukokuussa kirjoitin blogiin
odotuksia kesälle. Nyt on elokuu ja paluu Suomeen reilun viikon päästä. Tehdäänpä
pieni katsaus.
Mitä odotin, ja
kuinkas sitten kävikään?
Perheen tapaamista
totta kai! Ylipäätään uusien ihmisten tapaamista. (Okei. Tää oli laimee.)
> Perhe on paras.
Ensivaikutelma piti paikkansa, ne ovat aidosti ystävällisiä ja
reiluja. Tulen hyvin toimeen kaikkien kanssa. Lasten kanssa kaikki ei
tietenkään mene ihan kuten toivoisin (heheh), mutta jonkinlaisen
auktoriteetin olen saanut rakennettua. Uusia ihmisiä on tullut myös tavattua, kiitos kysymästä.
Ei tarvitse avata
finlexiä kertaakaan, ellei koe siihen tarvetta.
> Okei, myönnetään.
On ollut pakko alkaa miettiä tulevan syksyn opiskeluja sillä
tavalla snadisti ja vastentahtoisesti. Siihen kuuluu myös finlex.
Ruokaa, ruokaa,
ruokaa. (Tähän sisältyy myös jäätelö.) En aio nähdä
ainuttakaan hampurilaista.
> Olen syönyt
paljon, hyvin ja ennakkoluulottomasti. Jäätelöjä olen maistellut
asiantuntijan tavoin. Hampurilaisia olen nähnyt ja syönyt pariin otteeseen.
Ensimmäisen kerran ei ollut vaihtoehtoja, kun ruokapaikka päätettiin
puolestani. Toisen kerran olin nääntymäisilläni nälkään viikon
patongin ja pastan pureskelun jälkeen.
Suomen kielen
opettamista perheen lapsille. Miten? Vinkkejä otetaan vastaan.
> Tämähän riippuu
niin kovasti lasten motivaatiosta. Pienempi tapaus on oppinut
muutaman sanan, kun taas isompi luettelee sujuvasti eläimiä ynnä
muuta. Suomenkielisten kuva- ja värityskirjojen avullahan kielen
oppiminen sujuu LEIKITEN...melkein.
Pienessä kylässä
asumista. En ole tottunut sellaiseen. Paikkakunnalla, jonne menen, on
varmaan saman verran asukkaita kuin kaupunginosassa, jossa asun
Suomessa.
> No nytpä olen
tottunut! Ei tämä niin kamalaa ole. Ei oikeastaan yhtään kamalaa.
Jos istuisin yksin kotona kaiken vapaa-aikani, asia olisi taatusti
toisin.
Pääsen
sönköttämään italiaa ja oppimaan sitä lisää.
> Joo! Jee! Hommahan
on alkanut sujua. Ja oppiminen jatkuu.
Odottelulta
välttymistä. En kestä vitkastelua ja tarpeetonta hitautta, mutta
epäilenpä, että sitä on luvassa.
> Perheen suhteen
olen ollut onnekas. Ne kun ovat suhteellisen jämptejä ollakseen
italialaisia. Mutta toki odottelua, ihmettelyä, hidastelua, ”miksi
helvetissä mitään ei tapahdu” -hetkiä on ollut. Onneksi en ole
joutunut asioimaan missään odottelumestassa. Sääliksi käy niitä
poloisia, jotka venailevat vaikkapa täpötäydessä postissa
hirveällä helteellä. Ai niin, kyllähän mä kerran odotin
vastaanottoa lääkärille. Se taisi olla noin tunnin myöhässä.
Edelliseen liittyen:
odottelun ymmärtäminen, ja vielä laajemmin italialaisten ja heidän
elämäntapansa ymmärtäminen.
> Hoho, jopas on
mahtipontisia lauseita. Ymmärrän nyt paremmin kuin kolme kuukautta
sitten, enkä kuitenkaan ymmärrä. Ajattelutapani on joiltain osin
kovin suomalainen. Ehkäpä tästä saisi kokonaisen postauksen
aikaiseksi.
Sängyn petaamisen
oppiminen. Jos perheessä pedataan sänky italialaisittain, mä en
hallitse sitä..ehkäpä mulle opetetaan. Noloa? Ei suinkaan.
> Tässä perheessä
käytetään pussilakanoita!!! Kiitos ja kumarrus. Tosin ainakin mun
pussilakanat ovat sellasia, että niissä on vain yksi iso reikä
toisessa päässä. Toisen pään kaksi pikkureikää puuttuvat. Ah,
italialainen logiikka...
Sitä, mikä mua
odottaa. Mitä se sitten onkaan.
> Kannatti odottaa!