Kuinkas sitten kävikään?

Vastahan mä päätin lähteä au pairiksi. (Vuosi sitten.) Aloin etsiä perhettä. (Joulukuussa.) Löysin perheen, tai oikeastaan toisinpäin. (Tammikuussa.) Ostin lentolipun. (Helmikuussa.) Ja odotin ihan koko kevään. Toukokuussa kirjoitin blogiin odotuksia kesälle. Nyt on elokuu ja paluu Suomeen reilun viikon päästä. Tehdäänpä pieni katsaus.

Mitä odotin, ja kuinkas sitten kävikään?

Perheen tapaamista totta kai! Ylipäätään uusien ihmisten tapaamista. (Okei. Tää oli laimee.)

> Perhe on paras. Ensivaikutelma piti paikkansa, ne ovat aidosti ystävällisiä ja reiluja. Tulen hyvin toimeen kaikkien kanssa. Lasten kanssa kaikki ei tietenkään mene ihan kuten toivoisin (heheh), mutta jonkinlaisen auktoriteetin olen saanut rakennettua. Uusia ihmisiä on tullut myös tavattua, kiitos kysymästä.

Ei tarvitse avata finlexiä kertaakaan, ellei koe siihen tarvetta.

> Okei, myönnetään. On ollut pakko alkaa miettiä tulevan syksyn opiskeluja sillä tavalla snadisti ja vastentahtoisesti. Siihen kuuluu myös finlex.

Ruokaa, ruokaa, ruokaa. (Tähän sisältyy myös jäätelö.) En aio nähdä ainuttakaan hampurilaista.

> Olen syönyt paljon, hyvin ja ennakkoluulottomasti. Jäätelöjä olen maistellut asiantuntijan tavoin. Hampurilaisia olen nähnyt ja syönyt pariin otteeseen. Ensimmäisen kerran ei ollut vaihtoehtoja, kun ruokapaikka päätettiin puolestani. Toisen kerran olin nääntymäisilläni nälkään viikon patongin ja pastan pureskelun jälkeen.

Suomen kielen opettamista perheen lapsille. Miten? Vinkkejä otetaan vastaan.

> Tämähän riippuu niin kovasti lasten motivaatiosta. Pienempi tapaus on oppinut muutaman sanan, kun taas isompi luettelee sujuvasti eläimiä ynnä muuta. Suomenkielisten kuva- ja värityskirjojen avullahan kielen oppiminen sujuu LEIKITEN...melkein.

Pienessä kylässä asumista. En ole tottunut sellaiseen. Paikkakunnalla, jonne menen, on varmaan saman verran asukkaita kuin kaupunginosassa, jossa asun Suomessa.

> No nytpä olen tottunut! Ei tämä niin kamalaa ole. Ei oikeastaan yhtään kamalaa. Jos istuisin yksin kotona kaiken vapaa-aikani, asia olisi taatusti toisin.

Pääsen sönköttämään italiaa ja oppimaan sitä lisää.

> Joo! Jee! Hommahan on alkanut sujua. Ja oppiminen jatkuu.

Odottelulta välttymistä. En kestä vitkastelua ja tarpeetonta hitautta, mutta epäilenpä, että sitä on luvassa.

> Perheen suhteen olen ollut onnekas. Ne kun ovat suhteellisen jämptejä ollakseen italialaisia. Mutta toki odottelua, ihmettelyä, hidastelua, ”miksi helvetissä mitään ei tapahdu” -hetkiä on ollut. Onneksi en ole joutunut asioimaan missään odottelumestassa. Sääliksi käy niitä poloisia, jotka venailevat vaikkapa täpötäydessä postissa hirveällä helteellä. Ai niin, kyllähän mä kerran odotin vastaanottoa lääkärille. Se taisi olla noin tunnin myöhässä.

Edelliseen liittyen: odottelun ymmärtäminen, ja vielä laajemmin italialaisten ja heidän elämäntapansa ymmärtäminen.

> Hoho, jopas on mahtipontisia lauseita. Ymmärrän nyt paremmin kuin kolme kuukautta sitten, enkä kuitenkaan ymmärrä. Ajattelutapani on joiltain osin kovin suomalainen. Ehkäpä tästä saisi kokonaisen postauksen aikaiseksi.

Sängyn petaamisen oppiminen. Jos perheessä pedataan sänky italialaisittain, mä en hallitse sitä..ehkäpä mulle opetetaan. Noloa? Ei suinkaan.

> Tässä perheessä käytetään pussilakanoita!!! Kiitos ja kumarrus. Tosin ainakin mun pussilakanat ovat sellasia, että niissä on vain yksi iso reikä toisessa päässä. Toisen pään kaksi pikkureikää puuttuvat. Ah, italialainen logiikka...

Sitä, mikä mua odottaa. Mitä se sitten onkaan.

> Kannatti odottaa!