Tapauksia työpaikkaruokalasta

Voisi luulla, että ruokala on ruokala, oltiin sitten missä päin maailmaa tahansa. Vaatimattomalla muutaman kuukauden kokemuksella voin kuitenkin kertoa, että italialainen ruokala on italialainen ruokala. Miksi?

Kuvituskuva - ei liity tekstiin
(valitettavasti).

• Aloitetaanpa vaikka aukiolosta. Ruokaa saa ainoaan oikeaan ruoka-aikaan, kello 12.30–13.15. Nälkäinen ihmismassa astuu ruokalan ovesta sisään kuitenkin aina yhtäaikaa, sen sijaan että ihmisiä tulisi syömään tasaisesti kolmen vartin aikana. Tämä on niin tyypillistä, kaikkien on oltava samassa paikassa samaan aikaan -sarjaa. Minä ja työkaverini mennään usein syömään juuri ennen sulkemista ja vältytään näin jonottamiselta.

• Italialaiset tykkäävät käyttää kertakäyttöastioita. Paljon. Niinpä ruokalassa juodaankin muovisista kertakäyttömukeista. Lautaset ja ruokailuvälineet eivät sentään ole kertakäyttöisiä.

• Ruokala koostuu kahdesta valtavasta salista, joihin mahtuu samaan aikaan satoja ruokailijoita. Sääliksi käy siistijöitä, jotka lounaan jälkeen epätoivoisesti harjaavat lattiaa. Muistattekin ehkä, kuinka onnelliseksi tulin saadessani kunnolliset siivousvälineet, se kun ei ole mikään itsestäänselvyys. Ehkäpä siivousta työkseen tekevät ansaitsisi kunnon työvälineet?

• Salaattipöydässä keikkuu lappu, jossa kerrotaan, että salaatit ja vihannekset eivät ole maustettuja. Tapana on heittää salaatin joukkoon öljyä, balsamicoa ja suolaa, mitä varten on toisaalla omat pöydät. Jos tarkkoja ollaan, samanlaisia lappuja voisi laittaa kaikkialle; mikään ruoka ei ole maustettu. Italialaisen keittiön maut tulevatkin enemmän tuoreista yrteistä (joita ei ruokalassa käytetä)  kuin maustepurkista, ja esimerkiksi curry on jotakin todella eksoottista.

• Henkilökuntaa on ruokalassa paljon. Keittäjät annostelevat ruuat lautasille ja iskevät palautettuja tarjottimia hihnastolle, jossa useampi käsipari lajittelee likaisia astioita.

• Lautasmalleja ei tunneta, sillä jokainen ruokalaji antaitsee oman lautasensa. Jos syö ensimmäisen ja toisen pääruuan sekä lisukkeen, on tarjottimella ruuhkaa. Tarjottimet ovat onneksi kokoa xxl. Eräänä päivänä lautastilanne oli kuitenkin heikko. Pyysin pääruuan ja lisukkeeksi herneitä. Keittäjä meni vaikean näköiseksi. ”Voinko laittaa Teille herneet samalle lautaselle?” Aikamoinen välikohtaus, herneet samalla lautasella pääruuan kanssa, kaikkien sääntöjen vastaisesti!

• Toisinaan pääsee  myös todistamaan italialaisen temperamentin kukoistusta. Eräänkin kerran yhdellä herralla meni hermot pöytäseurueeseensa, ja hän suurieleisesti tuoleja paiskoen siirtyi syömään kauemmas muista suivaantuneesti elehtien.

• Yhtenä päivänä bongasin valmiita salaattiannoksia, joiden viereen oli aseteltu pieniä lautasia, joissa oli tonnikalaa. Otan molemmat, yhdistän ne ja tadaa, tonnikalasalaatti on valmis, ajattelin näppäränä. Vaan ehei! Kassalla oli tosi kyseessä. ”Nyt Teillä on kyllä kaksi toista pääruokaa, tämä ei ole mahdollista.” Tarjouduin palauttamaan toisen paikoilleen, mutta se ei käynyt päinsä. Sitten selvisi, että kassajärjestelmään ei voi moista yhdistelmää laittaa, vaan olisi maksettava yksi euro. Lounaat kuitataan kortilla, joten rahaa en ollut ottanut mukaan. Yhden annoksen kuittaaminen kerrallaan olisi varmasti ollut liian monimutkaista. Lopulta keittäjä soi minulle mahdollisuuden ottaa kummatkin lautaset, jos toisin sen maagisen euron myöhemmin. Toisena päivänä kiikutin kuuliaisena euron kolikon ruokalaan ja ojensin sen keittäjälle. Hän heilutteli käsiään sanoen ”antaa olla” ja hetken tunsin itseni hieman hömelöksi kolikkoni kanssa.