Siedätyshoitoa

Italiassa melkein jokaisessa perheessä on koira. Tai useampi. Se ei varsinaisesti saa mua hyppimään riemusta, kun en satu olemaan mikään suuri eläinten ystävä. Vain kissat tekevät poikkeuksen. Koiria sen sijaan pääsääntöisesti pelkään.

Kuten todettua, täällä on koiria käytännössä kaikkialla. Kodeissa, pihoissa, ravintoloissa, kaupoissa, kahviloissa, puistoissa. Tässä maassa ainoa koiravapaa vyöhyke taitaa olla mun asunto. Ei kovin ihanteellinen tilanne koirapelkoiselle, vai mitä? Olen silti kerta toisensa jälkeen rohkaissut mieleni ja astunut ulos koirien ilmoille.

Kuten Suomessakin, myös täällä koiran omistajien vakiolauseita ovat seuraavat: ”Ei se mitään tee. (Puraisi juuri vauvan päätä.) Se on tosi kiltti! (Ulosti vastikään sänkyyn.) Ei ole koskaan tehnyt kenellekään yhtään mitään. (Jos ei lasketa niitä kertoja, kun...)” Kyllä kyllä, hyvin mahdollista. En silti pidä koirista, enkä varsinkaan halua olla kosketuksissa niiden kanssa. Sitä ei kuitenkaan pidä ottaa henkilökohtaisesti, että oma pikkuinen ja soma bulldog ei välttämättä miellytä kaikkia.

Mutta arvatkaapa mitä? Italialaiset koirat ovat oikeasti kiltimpiä kuin suomalaiset. Ne ovat tottuneet ihmisiin, eivätkä luultavasti kiinnitä muhun mitään huomiota. Lämpö tekee ainakin joistakin koirista laiskoja ja velttoja. Ei niitä kiinnosta hyppiä mun päälle. En ole enää joka kerta sydänkohtauksen partaalla, kun kolmen metrin päässä on koira.

Poikkeuksiakin on, myös täällä. Mummu kertoi mulle jokin aika sitten uutisoidusta tapauksesta, jossa isoäidillä oli lapsenlapsi hoidossa. Isoäiti puuhaili kotona omia hommiaan sillä välin, kun perheen koira raateli lapsen kuoliaaksi. Oho. Yksittäistapaus, joo, mutta muistuttaa siitä, että eläimet ovat eläimiä. Ei niiden käytöstä voi koskaan täysin ennakoida.

Kaikesta huolimatta tämä koira-armeija on tehnyt tehtävänsä, antanu mulle vähän siedätyshoitoa. En sano, että sietäisin koiria, mutta kehitystä on tapahtunut. Onhan tässäkin perheessä niin kutsuttu koira... ”Ei toi kyllä mikään koira ole”, kaikki aina sanoo. Se on pieni niuskuttava luukasa, totta puhuakseni. Mun ei tarvitse pelätä sitä, koska se pelkää mua. Koiraparka, mahtaa olla ikävä elämä: se pelkää ihan kaikkea ja kaikkia. 

Kiitos kiitos, mut on huomioitu kaikkialla. Koirista varoittelevia kylttejä on joka portin pielessä. Tässä kerrotaan, että koira on peräti vapaana.

Ja juuri kun olen alkanut kestää koirien olemassaolon, tapahtui jotain paljon pahempaa. Olin menossa keskustaan ja kuljin samoja portaita kuin sata kertaa aiemmin. Onneksi, ONNEKSI, mulla on tapana myös vähän vilkuilla maahan kävellessäni. Olin nimittäin astumassa käärmeen päälle. Siinä se luikerteli, harmaa käärme harmailla portailla. Hurmaavaa. Kuin supersankari konsanaan tein valtaisan loikan portailla ja selätin käärmeen.

Niin, en tosiaan ole koskaan aiemmin nähnyt elävää käärmettä luonnossa. Jo oli aikakin. Mun puolesta sai kyllä olla ensimmäinen ja viimeinen kerta. Myöhemmin kuvaillessani käärmettä yhdelle kaverille, tämä totesi: ”Joo-o, hyvin mahdollista, että se käärme oli vaarallinen.” On tämä elämä vaan niin arvaamatonta, koskaan ei tiedä mikä jäätelö on se viimeinen!