Money, money, money

Tässä maassa käteinen on kuningas ja kuningatar. On aika riskaabelia lähteä yhtään minnekään pelkän pankkikortin varassa. Sisilialainen ihmetteli Suomessa, kun maksoin sipsipussin pankkikortilla. ”Maksoitko sä sen oikeasti kortilla? Yhden sipsipussin? Fantastista!” Tuolloin ajattelin, että fantastinen oli ehkä hieman yliampuva sana kuvaamaan ostotapahtumaa – vaan oliko sittenkään...

Käteisen merkitys tuli huomattua taas eilen, kun lähdimme rannikolta sisämaahan päin kiertotietä liikenteestä tukkeutuneen moottoritien sijaan. Tarkoitus oli tankata jo rannikolla, mutta bensa-asemalta ei saanut bensaa. Seuraava bensa-asema oli puolen tunnin ajomatkan päässä (sieltä sai bensaakin) ja kas vain, bensan maksaminen kortilla ei ollut mahdollista. Ei muuta kuin kahvilaan rikkomaan seteliä pienemmäksi.

Lompakossa olisikin suositeltavaa pitää valikoimaa erisuuruisia seteleitä, sillä koskaan ei tiedä, mitä tuleman pitää. Sitä saattaa vaikka löytää itsensä pitseriasta säätämässä noin kolmentoista muun ihmisen kanssa, kun pöytäseurueen lasku jaettuna kolmellatoista tekee seitsemäntoista euroa ja viisikymmentä senttiä. Tällaisessa tilanteessa on hyvä löytyä kympin ja vitosen setelit sekä kaksi ja viisikymmentä tasasummana kolikkoina. Ja koska näin ei aina ole, seuraa vähintään vartin kestävä rahojen vaihto, jotta jokainen saa oman 17,50 maksettua. 

Entä mikä on kolikoiden laita? Ensinnäkin vaihtorahojen runsaus. Jos vaihtorahaa on luvassa yksi euro, sen saattaa hyvinkin saada kymmenen ja kahdenkymmenen sentin kolikkoina täysin siitä riippumatta, että kassa olisikin täynnä euron kolikoita. Miksi? Niin, miksipä ei. Tähän väliin pieni suositus: voi olla kätevää omistaa kolikoille kokonaan oma kukkaro, mielellään sellainen, josta voi helposti napata tarvittavan rahan. On nimittäin suositeltavaa antaa joko tasaraha tai mahdollisimman lähelle tasaraha tai kolikoita sen verran yli, että vaihtorahana saa setelin. 

Koska käteisellä maksaminen on sääntö ja kortti lähinnä harvinainen poikkeus, voisi olettaa, että pankkiautomaatteja olisi vähän siellä sun täällä. Vaan mitä vielä. Jos ei satu olemaan isommassa kaupungissa, pankkiautomaatin metsästämiseen voi kulua tovi jos toinenkin. Olen ollut Sisiliassa, jossa 50 kilometrin mittaisella, asutulla alueella on yksi pankkiautomaatti. Sieltäkin sai nostettua vain viisikymppisiä. Haluaisin vain tietää, miten ikinä voi saada erisuuruisia seteleitä, jos automaatista puskee vain viisikymppistä ja sellaisella kun yrittää maksaa, myyjän naama näyttää siltä kuin olisi juuri tarjonnut jotakin eritettä maksuvälineenä.

”Vääränlainen” maksuväline voi nimittäin mennä tunteisiin. Oli kassassa vaihtorahaa tai ei, monen asiakaspalvelijan naama vääntyy monen monituiselle mutkalle, jos maksuväline ei miellytä, oli kyseessä käteinen tai kortti. Kahvilassa tai jäätelöbaarissa ei tulisi mieleenkään maksaa kortilla. Eteläisemmässä Italiassa kortin käyttämistä on parasta vältellä viimeiseen asti. Kas kun on niin, että kortilla maksettaessa kaupankäynnistä tulee virallista.

Onneksi täälläpäin useissa isoissa supermarketeissa ja jossain ruokapaikoissakin voi maksaa kortilla. Pääsääntöisesti se sujuu ihan hyvin. On tosin käynyt niinkin, että korttimaksulaite kaivetaan pölyisenä jostakin laatikon pohjalta. On myös käynyt niin, että asiakaspalvelija ei ole tiennyt, mitä tehdä,  kun asiakas maksaa kortilla. Ikimuistoinen oli myös se kerta, kun tein ostoksia ison ketjun suuressa supermarketissa. Ojensin kassarouvalle korttini. Rouva katseli korttia mietteliäänä ja mä fundeerasin, että siinä se varmaan tirkistelee mun nimeä. Hetken kuluttua rouva kuitenkin kysyi: ”Mikä tämä on?” Voi luoja. Mitäköhän se voisi olla, ottaen huomioon, että oltiin kaupan kassalla. Reippaana tyttönä kerroin rouvalle, että kyseessä on pankkikortti. 

Kaiken tämän jälkeen voin todeta, että mahdollisuus käyttää pankkikorttia muuhunkin kuin rahan nostamiseen tekee elämästä hitusen helpompaa. Ja että se sipsipussin maksaminen pankkikortilla on oikeasti aika fantastista.