Harjoittelun (melko harmittomista) haasteista

Mun harjoittelut alkaa pian olla harjoiteltu. Pääpiirteittäin kaikki on mennyt hyvin, mutta kerronpa teille myös muutamista haasteista, joita tänä aikana on tullut vastaan.

Harjoittelun alkaessa suurin kysymysmerkki oli se, riittääkö mun kielitaito. Jos en ymmärräkään, mitä mulle sanotaan enkä sen takia pysty tekemään mitään? Muutaman kerran onkin tullut sellainen apua nyt en tajua yhtään mitään mitä toi selittää mitähän helvettiä tässä nyt pitäisi tehdä -tilanne.  Mitenkö selvisin? Sanomalla, että en ymmärrä. Pyytämällä, että voisitko toistaa. Näinpäti näin, ei ole yksikään työtehtävä jäänyt ymmärtämättä tai tekemättä.

Toinen pieniä pohdintoja aiheuttanut seikka on ollut työtahti. Jos teen töitä suomalaiseen, kurinalaiseen ja tiukkaan tahtiin, pidetäänkö mua hulluna? Vai hukunko töihin, kun mulle voi delegoida muiden hommat? ”Ihanaa, mun ei tarvitse tehdä tätä, kun on Iina”, on tullut pari kertaa kuultua. Välillä olen yrittänyt kysellä mahdollisista deadlineista tai muista, vastausta saamatta. Omaan tahtiin. No, mähän olen harjoittelija, siispä olen harjoitellut erilaisia työtahteja.

Työpöytäni, eväät tietenkin tärkeimmässä roolissa.

Työkavereihin tutustuminen ei ole ollut millään tavalla helppoa. Edelleen on niitä, jotka eivät vaivaudu vastaamaan tervehdyksiin. Tutustumista on mielestäni vaikeuttanut myös kahvihuoneen ja taukojen puuttuminen. Etenkin keski-ikäisten, toimistossa työskentelevien naisten asenne on ollut jokseenkin töykeä ja alentava, mutta oon jatkanut niillekin hymyillen tervehtimistä vastakaikua saamatta. Parin katkeran mamman ei kannata antaa liikaa hetkauttaa.

Myös muodollisuuksiin olen tarvinnut hieman henkilökohtaisen konsultin apua. Vieläkään teitittely ei tule luonnostaan. Edelleen arvon, miten sähköpostiviesti tulisi aloittaa: kirjoitanko ihan oikeasti Rakkaat Kollegat, käytänkö Herraa vai Tohtoria, riittääkö kenties pelkkä hyvää päivää. Ehkä se ei kuitenkaan ole niin vakavaa, olenhan ulkomaalainen. Monet kirjoittaa (jotkut myös lausuu) mun nimen Lina. Koska kahta iitä ei voi olla peräkkäin. Ja mä mietin, kuvitteleeko joku, etten osaa kirjoittaa nimeäni isolla alkukirjaimella.

Puhelinkeskustelut ovat olleet välillä aikamoisia koitoksia. Tiedättekin ehkä, millä tahdilla italialaisten suusta tulee tekstiä. Pelkkä kuuntelu alkaa hengästyttää. Niinpä niin. Että miettikää sellaiset 564 sanaa minuutissa, kenties joku kiva murre tai aksentti, täysin vieras ihminen ja puhetyyli, ehkäpä r- tai s-vika höystettynä heikoilla, rätisevillä puhelinlinjoilla. Ja kun ne muodollisuudetkin pitäisi muistaa ja teititellä ja olla ystävällinen siinä vimmatun ymmärtämisyrityksen lomassa.

Tällaisenkin kapistuksen käyttämistä pääsi fiilistelemään.

Edelliseen lisätään vielä se, että usein soittajan nimikin pitäisi saada selville. Marcot ja Stefaniat vielä menevät, mutta kun nimi onkin joku täysi käsittämätön ja ennenkuulumaton Uguccione tai Proserpina, ei se aina ensikuulemalta mene oikein. Sukunimistä puhumattakaan. Kaikki eivät myöskään taida ymmärtää, että siellä luurin toisessa päässä on joku muukalainen, jolle ei ihan jokainen nimi ole tuttu tai mene heti jakeluun.  

Kiitos kattoluukun, auringonsäteet
tavoittavat myös minut!

Välillä on tullut eteen myös tilanteita, joissa olisi pitänyt saada selvää jonkun käsialasta. Monien italialaisten käsiala muistuttaa enemmän jotain mystistä kuviokirjoitusta kuin latinalaisia aakkosia. Itse asiassa osa kirjaimista opetetaankin täällä koulussa kirjoittamaan hieman eri tavalla kuin Suomessa. Epämääräisiin kirjaimiin kun lisätään kiire ja lyhenteet (esimerkiksi kirjain x vastaa sanaa per…luonnollisesti), toisinaan olen tarvinnut hieman tulkinta-apua käsinkirjoitettuihin teksteihin. 

Loppukevennyksenä vielä suurensuuri haaste: syöminen. Mun syömistahti on auttamattoman hidas keneen tahansa verrattuna ja aika monesti mua saa odottaa, vaikka kuinka kovasti lusikoisin. Lisäksi esimerkiksi spagetti tuottaa vaikeuksia. Leikkaan sitä – myös julkisesti, mikä häväistys! – veitsellä, vaikka se italialaisia kovasti huvittaakin. Tiedättekö mitä?  Vatsa tulee täyteen, vaikka spagetin olisikin leikannut veitsellä.