-->

29.4.2016

Sinä iltana minulla ei ollut nälkä


Seuraa yksityiskohtainen sepustus illallisestamme Mantassa, kuten lupailin. Pikkuhiljaa ruoka alkaa sulaa ja kykenen katsomaan tuon illan kuvia tuntematta sen suurempaa kuvotusta. Ei vaan, iltaa, ruokaa ja paikkaa voi kuvata vain sanalla upea. Paikka oli sellainen, joita näkee dokumenteissa tai matkailusta kertovissa artikkeleissa. Ja päädyimme sinne ihan sattumalta! Meidän oli tarkoitus mennä aivan eri paikkaan, joka olikin kiinni. Tästä ”alkuperäisestä” paikasta meille sitten suositeltiin kyseistä agriturismoa.

  
Agriturismot ovat maaseudulla sijaitsevia ruokapaikkoja, joissa yleensä syödään viikon ruuat yhdellä istumalla, kohtuulliseen hintaan. 60% antimista pitäisi olla agriturismon omaa tuotantoa. Tämä paikka, I Bucanevi, oli siitä hyvä, että vaikka se sijaitsikin ”metsässä”, ei se kuitenkaan ollut kuin viiden minuutin ajomatkan päässä Mantan keskustasta. Ei kurveja, ei kukkuloita, ei matkapahoinvointia.

Nähdessäni agriturismon en ensin uskonut, että söisimme oikeasti näkemässäni paikassa. Ensimmäisenä näin nimittäin melko jyrkkään mäkeen rakennetun kivitalon, joka oli ihan vinksallaan ja näytti kuin se vierisi mäen alas millä hyvänsä hetkellä. Eikä ihme, paikka oli rakennettu 1670-luvulla.


Agriturismo oli todella tunnelmallinen, kaikki näytti olevan jotenkin niin paikallaan. Pihalla vastassa oli koiria ja kissoja. Tarjoilija oli ystävällinen ja meininki rento. Tulimme etuajassa, joten meillä oli hyvin aikaa tyhjentää viinitynnyrit tutustua paikkaan. Teimme pienen kierroksen ympäristössä ja tutustuimme muun muassa Alonso-aasiin ja kanoihin. 

Itsepalveluviinitynnyrit


Ystäväni Alonso
Ystäväni kissa

Aloitimme syömisen jo ulkona, kun eteemme tuotiin naposteltavaa suoraan uunista. Siitä siirryimme sisälle, jossa puitteet olivat niin ikään mahtavat. Takassa roihusi tuli, pöydillä paloivat kynttilät ja taustalla soi vanha italialainen musiikki. Tämä yhdistettynä vanhan talon taikaan – melkein unohtui, että piti syödäkin…


Kunnes todellisuus iski vasten mun kasvojani, ja lautaset vain vilisivät silmissä. Ulkona syömämme alkupalan jälkeen oli luvassa toinen alkupala, lajitelma leikkeleitä kananmaksan ja voin kera. Niin kevyttä, niin hyvää. Jos olisin ollut tavallisissa olosuhteissa, olisin lopettanut syömisen tähän. Olin jo kyllin täynnä. 


Mutta olikin kolmannen alkupalan vuoro. Tonnikalasta, perunasta ja en-tiedä-mistä oli muotoiltu kala, joka oli koristeltu majoneesilla. Tässä vaiheessa emme tienneet, mitä tuleman pitää, joten jätimme viimeisen lusikallisen syömättä. Auttoi paljon.


Seuraava annos oli olettaakseni edelleen alkupala. Lehtitaikinakääryle, joka sekin maistui. Keventääkseni ateriaa söin myös kuvassa esiintyviä salaatinlehtiä. 


Viimeinkin pääsimme ensimmäiseen pääruokaan, lihalla täytettyyn cannellooniin. Senkin söin hyvällä ruokahalulla, kiitos kysymästä.


Ensimmäistä pääruokaa seurasi, mikäs muukaan kuin ensimmäinen pääruoka numero kaksi, kikhernekeitto. Yritin säästää tilaa vatsassani ja söin vain kikherneet


Sitten päästiin asiaan, tai siis toiseen pääruokaan. Tätä söimme antaumuksella, sillä tämän jälkeen olisi enää vain makea jälkiruoka, jolle on tietenkin vatsassa oma säiliönsä. Toisena pääruokana oli kyljystä (??) ja perunoita. Niiden jälkeen tuotiin vielä lihaa, joka oli valmistettu alakerran takassa. 



Tässä vaiheessa odotin jo innokkaasti jälkiruokaa, mutta ehei! Sen aika ei ollut vielä. Ennen oikeaa jälkiruokaa oli vielä juustotarjotin. Pyysimme vain vähän juustoa, ja mitä saimme…valtavia juustokimpaleita. 


Juustoista selvittyämme tarjoilija toi pöytään kuoharilasit, pitäähän makean kanssa juoda lasillinen moscatoa. Ja sitten saapui odottamani jälkiruokakokoelma: katsokaa, miten se olikin kaunis! 

Toim. huom. kuvassa EI ole kinkkusuikaleita.

Saatan ehkä pitää ruoasta, vaikka tämä olikin aika sairasta. Entä te: etooko vai nousiko vesi kielelle?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Saa kommentoida, aiheeseen kuuluvaa ja kuulumatonta!
Kommentit näytetään hyväksynnän jälkeen.