Yhden juhla on toisen kaaos

Viime viikonloppuna oli yhdet synttärikekkerit. Olen ehkä joskus maininnutkin, että täällä kaikki juhlivat syntymäpäiviään. Okei, eivät ehkä ihan kaikki, mutta huomattavan moni kuitenkin. Useimmiten juhlat tarkoittavat illallista ravintolassa, kuten tälläkin kertaa. Ravintola sijaitsi Torinossa alueella, jolla en ollut ennen käynyt. Alue oli todella viehättävä, kaikkine seinämaalauksineen ja yksityiskohtineen. Harmi, ettei kukaan osannut kertoa, mikä alue oli nimeltään.

 

Ilta ei mennyt ihan käyttäytymisen kultaisten sääntöjen mukaan. Tiedättehän mielikuvan kovaäänisistä italialaisista, jotka laittavat show’n pystyyn missä ja milloin tahansa? No, tuo ilta oli erinomainen esimerkki siitä.

Meitä oli italialaisen mittapuun mukaan ”ei kovin paljoa”, eli parisenkymmentä ihmistä saman pöydän ääressä. Ravintolasalin akustiikka oli surkea, kuten täällä yleensä on. Vieressä istuvan puheen kuuli juuri ja juuri, vastapäätä istuvaa kuullakseen piti jo pinnistellä. Seurauksena tietenkin se, että kaikkien on korotettava ääntään. Ja äänessähän on aina useampi ihminen samaan aikaan, kaikki keskeyttävät toisiaan taukoamatta, mikä johtaa väistämättä siihen, että on pakko huutaa. Eikä siltikään tule kuulluksi. Tähän asti tilanne on vielä ihan siedettävä. 

Mutta juhlaseurueessamme toteutui myös eräs vanha sanonta. Ei, en tarkoita nyt, että mitä useampi kokki sen hauskempi soppa. Sanonta kuuluu: joukossa tyhmyys tiivistyy.  

Täällä on tapana maistella toisten lautasilta ja tänä ikimuistoisena iltana jaoimme alkupalalautaset. Jokainen otti omalla haarukallaan yhteiseltä lautaselta. Eikä siinä mitään, paitsi jos jollakulla on vuosisadan hinkuyskä ja hän iloisesti heiluttelee haarukkaansa vähän jokaisella lautasella. Hinkuyskän jakaminen on yhteinen asia!

Lienee turhaa mainita, että tällaisessa porukassa juomia kaatuilee ja ruokailuvälineitä tippuu lattialle tasaiseen tahtiin. Yhdeltä kaatui juomat, ja paperinen tabletti meni siinä samalla. Pöydän toisesta päästä löytyi onneksi uusi, puhdas tabletti. Miten saada se pöydän toiseen päähän? Taittelemalla tabletista lennokki, tietenkin, ja heittämällä se ilmaan… Ja nätistihän se lensi. Viereisessä pöydässä istuneen rouvan lautaselle.

Entä miten saada tunnelma kattoon? Nousemalla tuolille, totta kai. Tätä ah-niin-kekseliästä temppua seurasivat tietenkin aplodit ja vihellykset ja huudot. Ja sama meininki jatkui, tunnista toiseen, jokainen älynväläys edellistä hauskempi.

Ja kas, sattui olemaan niin, että emme olleet ravintolan ainoat asiakkaat. Takanamme olevasta pöydästä poistui seurue korviaan pidellen ja päätään pyörittäen. Kyselivät, olivatko tulleet syömään ala-asteen ruokalaan vai ravintolaan. 

Henkilökunta ei tietenkään voi puuttua tilanteeseen, koska täällä ollaan myös hyviä riitelemään. Olemalla hiljaa säästyy suuremmilta vahingoilta. Lisäksi oli tietenkin se fakta, että meidän taloon tuomilla rahoilla maksaa yhden tarjoilijan parin viikon palkan. Niinpä nämä aikuiset (totta tosiaan, ai-kui-set) saivat pelleillä ihan sydämensä kyllyydestä.

Sellainen syntymäpäivä. Oi jospa oisitte saaneet olla muukaanaa!