Mikä onkaan puuttuva palanen?

Eilen oivalsin mikä on se joku juttu, joka puuttuu työpaikaltani. Pari viikkoa mietin, minne tässä on koira haudattuna. Sitten se tuli, oivallus: työpaikallani ei ole kahvihuonetta. Tai taukohuonetta, mikä nyt onkaan nimeltään. Ei minkäänlaista tilaa, jonne kokoontua työkavereiden kanssa vaihtamaan kuulumisia. Kahvi otetaan pikaisesti käytävällä olevasta automaatista.

Kieltämättä toimistojen puolella onkin hieman sisäänpäin kääntynyt meininki. Olkoonkin, että ollaan Italiassa. Muualla päin Italiaa sanotaan peräti, että piemontelaiset eivät ole italialaisia alkuunkaan, vaan luonteensa vuoksi muistuttavat enemmän saksalaisia. En tiedä, onko siinä vinha perä, mutta mitenkään liian sosiaalisia ei toimistojen puolella olla.

Useimmat työkaverit tervehtivät, jotkut jopa vaihtavat muutaman sanan. Sitten on niitä, jotka tervehdyksen sijaan saavat ulos suustaan jotakin vauvaikäisen äänneharjoitusta muistuttavaa. Ja sitten on niitä, jotka eivät vastaa tervehdyksiin lainkaan.

En tiedä, voisiko syy olla monien asennoitumisessa; kokemus siitä, että on Hyvin Tärkeä Henkilö. Esimerkkinä eräs, joka tällä viikolla ilmoitti kouluttajalle saapuvansa eräälle kurssille myöhässä. Hän ilmoitti myös, että myöhästyminen ei haittaa, sillä hän osaa ja tietää jo kaiken. Mainittakoon, että henkilö ei ollut tietoinen, mitä ovat yrityksen arvot ja periaatteet.

Aika paljon työpaikalla kohtaa sulkeutuneita ihmisiä ja suljettuja ovia. Mutta mitä ovien takana tapahtuu? Tällä viikolla sain väliaikaisen toimiston, josta on käynti toiseen toimistoon. Siellä työskentelevät rouvat kuluttivat päivänsä juomalla teetä ja keskustelemalla loma-ajankohdista. Unohtamatta puheluita lapsille, kälyille ja äideille. Jokunen työpuhelunkin mahtui väliin, kuulumisten vaihdon kera.

Onko ehkä niin, että olenkin itse se, joka sulkeutuneena toimistoonsa tekee töitä työajalla? Hullu(a)? Samalla istumalla kun voisi hoitaa henkilökohtaiset puhelut, nettipankkiasiat ja miksei vaikkapa blogin päivittämisen.

Palatakseni kahvihuoneeseen (jota siis ei ole), voisi olla niin, että meininki olisi vähän avoimempi ja rennompi, jos pari kertaa päivässä istuisi työkavereiden kanssa juomaan kahvia. Tätä varten tarvittaisiin tosin myös kahvitauot (joita ei ole kerrottu olevan). Mutta ainakin mulla on huippuohjaaja, joka vitsailee päivästä toiseen ja jonka kanssa voi pitää epävirallisia kahvitaukoja. 

 

PS. Kuvat otettu bussin ikkunasta työmatkoilla. Näin maaseudulla mä oon.