Näen korvista kun savu kohoaa

Okei, otsikko on ehkä hieman liioiteltu. Mutta menkäämme asiaan.

Pari päivää sitten pääsin tutustumaan jauhojen ihmeelliseen maailmaan, ihan yllättäin ja pyytämättä. Toin mummulta saamani vanhan kunnon vohveliraudan mukanani. Mikäli tihrustin kuitista oikein, vohvelirauta on vanhempi kuin minä, mutta ei siitä sen enempää. Sain vastuullisen tehtävän. Minun oli määrä valmistaa vohvelitaikina. Helppoako?

Ei kovin helppoa, kun illallisvieraina on kriittinen, makuaistinsa äärimmilleen kehittänyt italialaisjoukko. Kiitos mummun vohveleiden, itse en ollut koskaan moisia joutunut tekemään. Resepti oli valittava satunnaisotannalla. Näyttivät tosin olevan melko samanlaisia kaikki reseptit.

Suomessa olen kyennyt ravitsemaan itseäni säännöllisesti, mutta italialaisessa keittiössä olen avuton kuin kissa kylpyammeessa. Epäonnistumisten vähentämiseksi olen maahantuonut muun muassa desimitat. Tällä kertaa kompastuskiveksi kuitenkin muodostuivat jauhot. Vehnäjauhot.

Avatessani keittiön kaapin, sieltä kurkisteli neljä pussia jauhoja somassa rivissä. Neljä pussia keskenään erilaisia jauhoja, niissä kun tunnetusti on merkittäviä eroja. Täkäläiset jauhot on merkitty täysin käsittämättömillä nolla- ja nollanollamerkinnöillä. Löytämistäni jauhoista kolme pussia oli nollaa ja neljäs nollanollaa. Tähän asti olin vielä luottavaisin mielin: täytyy olla niin, että nolla on yhdenlaista ja nollanolla toisenlaista.

 

Kun sitten tarkastelin pusseja tarkemmin, keittiöidentiteettini hajosi jauhopilvenä ilmaan. Nollatyypin jauhoista yhtä suositeltiin leipään, toista pizzaan ja focacciaan, kolmatta kohotusta vaativiin kakkuihin. Hyvin jännittävästi myös nollanollatyypin jauhoja suositeltiin muun muassa pizzaan, focacciaan ja kakkuihin.

Toivottuani tästä takaiskusta päätin odottaa, että asiantuntija P (aka sisilialainen) saapuisi paikalle. Pienen pohdinnan jälkeen asiantuntija päätyi siihen lopputulokseen, että vohvelitaikinaan olisi parasta käyttää nollanollajauhoja.

Uskoni jauhoihin menettäneenä tein taikinan, ja myöhemmin illalla keskiyöllä oli vohveleiden aika. Vohveleista tuli oikein herkullisia, eikä vain minun, vaan myös vaativien vieraiden mielestä. Hyvää! 

Nousu ja tulos

Kuuliaisena kansalaisena päätin heti hoitaa virallisen osuuden, kunnanvirastossa ilmoittautumisen, pois päiväjärjestyksestä. Aloitin aamun surffailemalla kunnan nettisivuilla. Löysin monen monta listaa ihmisistä, jotka työskentelevät kunnan eri toimistoissa. Sinänsä mielenkiintoista, kun koko kylässä ei ole edes tuhatta asukasta.

Löysin myös etsimäni: toimisto, jossa voisin ilmoittautua täällä asuvaksi. Auki tänään kahdesta kuuteen. Loistavaa. Haalin laukkuuni kaikki mahdolliset dokumentit, sitä kun ei voi tietää, mitä tarvitaan (luultavasti ei mitään). Lähdin kotoa varmuuden vuoksi kahden jälkeen, jos virkailijan lounastauko olisi sattunut venymään.

Tallustelin auringon paisteessa ylös alas kukkulaa lumen peittämiä vuoria ihaillen. Välillä satuin vilkuilemaan tien reunoille. Olisi ollut parempi olla vilkuilematta. Voin kertoa, mistä tietää olevansa maaseudulla: siitä, kun vastaan tulee enemmän käärmeitä kuin ihmisiä. Urheasti jatkoin matkaani, hyppien milloin mihinkin kuullessani rapinaa villistä luonnosta.

Selvisin kunnantalolle tulematta käärmeen kuristamaksi. Laitoin takin päälleni, jotta en saisi osakseni huvittuneita katseita kesäisten vaatteideni vuoksi. Onhan vasta huhtikuu. Saavuin oikealle ovelle, johon oli nätisti teipattu paperi. Täten ilmoitamme, että toimisto on tänään yhdeksäntenätoista huhtikuuta suljettu.

Näin korkealle hinasin itseni!

Nettisivujen päivittäminen olisi saattanut olla liian tätä vuosituhatta. Ja mikäs siinä, olisinkin varmasti ollut päivän ainoa asiakas. Seuraavassa jaksossa nähdään! Ehkä!

Jatko-osan prologi

Hyvillä tarinoilla on tapana saada jatko-osia. Niin myös tällä. Iina in Italia alkaa päivittyä jälleen. Luvassa on uusia seikkailuja ja kommelluksia!

Kahden vuoden takaisen au pair -kokemuksen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista, minkä seurauksena olen päätynyt väliaikaisesti Italiaan asumaan. Tarinan henkilötkin ovat muuttuneet matkan varrella. Kertoja on sama, sivuhenkilöinä esiintyvät muun muassa reissukissa Jekku sekä muuan sisilialainen.

Postaukset ovat pieniä kertomuksia elostamme täällä, kuulumisia tutuille ja vähemmän tutuille. Yhtenä sivujuonena on pian alkava työharjoitteluni: miten selvitä alalla, josta ei tiedä mitään, työkielellä, jota juuri ja juuri taitaa, työkulttuurissa, joka on jokseenkin erilainen kuin kotimainen? Ajatuksena on kirjoittaa satunnaista tajunnanvirtaa myös muusta mieleen juolahtavasta, asiaankuuluvalla hartaudella ja vakavuudella.

Tervetuloa seuraamaan tarinan etenemistä!

 

Lopputekstit

Eihän tämä näin voi mennä! Lähteä nyt tuosta noin vain Suomeen ja jättää kiittämättä teitä, lukijoita, joita ilman blogi olisi kuin Nuuskamuikkunen ilman piippuaan!

Selvisin Suomeen asti, mutta en ehkä selviä Suomessa. Niinpä löysin tänään itseni tekemästä online check-in'iä, nyt on ihan ehdottomasti piipahdettava Italiassa jäätelöllä. Ei musta niin helpolla eroon pääse. Voi, jospa vaan voisi yhdistää näiden kahden maan parhaimmat ominaisuudet, mutta se taitaa olla vähän hankalaa. 

Muistatteko, kun jossain postauksessa kerroin Piemontea symboloivasta monumentista? Tää on se, Sacra di San Michele.

 

Kesä oli sanalla sanoen unohtumaton. Ja oikeastaan vain hyvässä mielessä. Viihdyin Italiassa erinomaisesti, käytännön asiat sujui ihan nätisti, ihmiset oli pääosin leppoisia ja mukavia, tuli nähtyä kaikenlaista. Kolmessa kuukaudessa ei ehtinyt tulla ikävä Suomea. Täytyy mennä siis pidemmäksi aikaa, jotta saan kokea Suomi-ikävän (mitä se on?!).

Eipä enää nykypäivänä moisia kaiverrella!

Tykkään!

Mitä olisikaan jäänyt kokematta, jos en olisi lähtenyt? Arki Italiassa. Monet synttärit giro pizzan merkeissä. Piknik vuorella ruohikolla istuen, maanjäristyksen tärisyttäessä maata. Juoksulenkki aivan käsittämättömässä vesisateessa: en voinut ylittää autoteitä, koska en nähnyt autoja. Lasten kanssa oppiminen ja onnistuminen, myös muutaman tunnin yöunilla. Joidenkin ihmisten vilpitön ystävällisyys ja avuliaisuus. Tuntikausiksi venähtäneet aperitiivit. Eräät kyläjuhlat, joissa katselimme raketteja noin 15 lämpöasteessa hytisten (heinäkuussa! Italiassa!). Sisiliskon ja erinäisten muiden mönkiäisten poistaminen sisätiloista elävinä. Suoraan puusta kerätyt ja nautitut hedelmät. Lasten riemun kiljahdukset ihan siitä ilosta, että annoin heille kovat vauhdit keinuissa – ja sain muuten paheksuvia katseita aikusilta. Kaikki ne kahvit, jotka nautin vakkaribaarissani tiskillä ja sain aina karkin kiitokseksi hyvistä kaupoista (mä pysyin hereillä, pulju pystyssä). Ja niin edelleen.

Oli tietenkin myös sellaisia asioita, joita en ihan ymmärtänyt mutta joiden avulla ymmärsin, että joiltain osin olen pohjimmiltani hyvin suomalainen. Jollain tasolla on olemassa ”suomalainen ajattelutapa” ja ”italialainen ajattelutapa”, se piti mennä ihan Italiaan asti totemaan. Vaikka söisin pastaa joka ilta kello 19:30, kävelisin kuinka hitaasti tahansa ja heiluttaisin vimmatusti käsiä puhuessani, kuulun silti ensimmäiseen ryhmään. Aina. Voin heittää yltäni pois suomalaisen kulttuurin kuin vaatteet ja laittaa italialaisen kulttuurin päälle, mutta se on vain pintapuolista.

Scalone dei Morti eli Kuolleiden portaat. Syvennyksissä säilytettiin ennen vanhaan munkkien luurankoja.

Joiltain osin monumentti on vähän tuhoutunut.

 

En lakkaa ihmettelemästä, miten tämäkin on saatu rakennettua melkoisen korkealle ja jyrkälle kukkulalle joskus tuhat vuotta sitten. Rotumme rappeutuu nopeammin kuin tämä kirkko!

 

Ihan saletisti teitä nyt kiinnostaa, mikä Italiassa ja italialaisuudessa v*tuttaa. En halua haukkua tai leimata ketään yksittäistä ihmistä tai kansaa, en myöskään kulttuuria. Niitä kun on sitä paitsi miltei mahdoton muuttaa oman vaatimattoman elämänsä aikana. Sanottakoon kuitenkin, että aika monet ärsytystä herättävät asiat rakentuvat maalaisjärjen ympärille. Esimerkkinä vaikka sellaiset asiat kuin järjestelmällisyys, lastenkasvatus ja johdonmukaisuus. Päätelkää siitä. En saanut selville, onko italian kielessä ylipäätään olemassa sanaa maalaisjärki. Luultavasti ei, koska sitä ei ole. Eikä se ole ainoastaan haitta, hei!

Nyt Iina in Italia kiittää ja kumartaa. Kiitos kaikille teille, jotka ovat selailleet, vilkuilleet ja lukeneet blogiani. Suurkiitos myös kaikille, jotka ovat kommentoineet! Kommenttinne piristivät ihan joka kerta. Blogi jää tänne virtuaaliseen todellisuuteen oleilemaan, ehkäpä siitä on iloa joskus jollekulle. Se om moro eli ciao!

Kiitti moi!

 

PS. Kuvia en ole ottanut itse, kuten saatoitte päätellä. Lisää tämän mystisen valokuvaajan otoksia löydätte tältä sivulta.