Mikä onkaan puuttuva palanen?

Eilen oivalsin mikä on se joku juttu, joka puuttuu työpaikaltani. Pari viikkoa mietin, minne tässä on koira haudattuna. Sitten se tuli, oivallus: työpaikallani ei ole kahvihuonetta. Tai taukohuonetta, mikä nyt onkaan nimeltään. Ei minkäänlaista tilaa, jonne kokoontua työkavereiden kanssa vaihtamaan kuulumisia. Kahvi otetaan pikaisesti käytävällä olevasta automaatista.

Kieltämättä toimistojen puolella onkin hieman sisäänpäin kääntynyt meininki. Olkoonkin, että ollaan Italiassa. Muualla päin Italiaa sanotaan peräti, että piemontelaiset eivät ole italialaisia alkuunkaan, vaan luonteensa vuoksi muistuttavat enemmän saksalaisia. En tiedä, onko siinä vinha perä, mutta mitenkään liian sosiaalisia ei toimistojen puolella olla.

Useimmat työkaverit tervehtivät, jotkut jopa vaihtavat muutaman sanan. Sitten on niitä, jotka tervehdyksen sijaan saavat ulos suustaan jotakin vauvaikäisen äänneharjoitusta muistuttavaa. Ja sitten on niitä, jotka eivät vastaa tervehdyksiin lainkaan.

En tiedä, voisiko syy olla monien asennoitumisessa; kokemus siitä, että on Hyvin Tärkeä Henkilö. Esimerkkinä eräs, joka tällä viikolla ilmoitti kouluttajalle saapuvansa eräälle kurssille myöhässä. Hän ilmoitti myös, että myöhästyminen ei haittaa, sillä hän osaa ja tietää jo kaiken. Mainittakoon, että henkilö ei ollut tietoinen, mitä ovat yrityksen arvot ja periaatteet.

Aika paljon työpaikalla kohtaa sulkeutuneita ihmisiä ja suljettuja ovia. Mutta mitä ovien takana tapahtuu? Tällä viikolla sain väliaikaisen toimiston, josta on käynti toiseen toimistoon. Siellä työskentelevät rouvat kuluttivat päivänsä juomalla teetä ja keskustelemalla loma-ajankohdista. Unohtamatta puheluita lapsille, kälyille ja äideille. Jokunen työpuhelunkin mahtui väliin, kuulumisten vaihdon kera.

Onko ehkä niin, että olenkin itse se, joka sulkeutuneena toimistoonsa tekee töitä työajalla? Hullu(a)? Samalla istumalla kun voisi hoitaa henkilökohtaiset puhelut, nettipankkiasiat ja miksei vaikkapa blogin päivittämisen.

Palatakseni kahvihuoneeseen (jota siis ei ole), voisi olla niin, että meininki olisi vähän avoimempi ja rennompi, jos pari kertaa päivässä istuisi työkavereiden kanssa juomaan kahvia. Tätä varten tarvittaisiin tosin myös kahvitauot (joita ei ole kerrottu olevan). Mutta ainakin mulla on huippuohjaaja, joka vitsailee päivästä toiseen ja jonka kanssa voi pitää epävirallisia kahvitaukoja. 

 

PS. Kuvat otettu bussin ikkunasta työmatkoilla. Näin maaseudulla mä oon. 

Yhden juhla on toisen kaaos

Viime viikonloppuna oli yhdet synttärikekkerit. Olen ehkä joskus maininnutkin, että täällä kaikki juhlivat syntymäpäiviään. Okei, eivät ehkä ihan kaikki, mutta huomattavan moni kuitenkin. Useimmiten juhlat tarkoittavat illallista ravintolassa, kuten tälläkin kertaa. Ravintola sijaitsi Torinossa alueella, jolla en ollut ennen käynyt. Alue oli todella viehättävä, kaikkine seinämaalauksineen ja yksityiskohtineen. Harmi, ettei kukaan osannut kertoa, mikä alue oli nimeltään.

 

Ilta ei mennyt ihan käyttäytymisen kultaisten sääntöjen mukaan. Tiedättehän mielikuvan kovaäänisistä italialaisista, jotka laittavat show’n pystyyn missä ja milloin tahansa? No, tuo ilta oli erinomainen esimerkki siitä.

Meitä oli italialaisen mittapuun mukaan ”ei kovin paljoa”, eli parisenkymmentä ihmistä saman pöydän ääressä. Ravintolasalin akustiikka oli surkea, kuten täällä yleensä on. Vieressä istuvan puheen kuuli juuri ja juuri, vastapäätä istuvaa kuullakseen piti jo pinnistellä. Seurauksena tietenkin se, että kaikkien on korotettava ääntään. Ja äänessähän on aina useampi ihminen samaan aikaan, kaikki keskeyttävät toisiaan taukoamatta, mikä johtaa väistämättä siihen, että on pakko huutaa. Eikä siltikään tule kuulluksi. Tähän asti tilanne on vielä ihan siedettävä. 

Mutta juhlaseurueessamme toteutui myös eräs vanha sanonta. Ei, en tarkoita nyt, että mitä useampi kokki sen hauskempi soppa. Sanonta kuuluu: joukossa tyhmyys tiivistyy.  

Täällä on tapana maistella toisten lautasilta ja tänä ikimuistoisena iltana jaoimme alkupalalautaset. Jokainen otti omalla haarukallaan yhteiseltä lautaselta. Eikä siinä mitään, paitsi jos jollakulla on vuosisadan hinkuyskä ja hän iloisesti heiluttelee haarukkaansa vähän jokaisella lautasella. Hinkuyskän jakaminen on yhteinen asia!

Lienee turhaa mainita, että tällaisessa porukassa juomia kaatuilee ja ruokailuvälineitä tippuu lattialle tasaiseen tahtiin. Yhdeltä kaatui juomat, ja paperinen tabletti meni siinä samalla. Pöydän toisesta päästä löytyi onneksi uusi, puhdas tabletti. Miten saada se pöydän toiseen päähän? Taittelemalla tabletista lennokki, tietenkin, ja heittämällä se ilmaan… Ja nätistihän se lensi. Viereisessä pöydässä istuneen rouvan lautaselle.

Entä miten saada tunnelma kattoon? Nousemalla tuolille, totta kai. Tätä ah-niin-kekseliästä temppua seurasivat tietenkin aplodit ja vihellykset ja huudot. Ja sama meininki jatkui, tunnista toiseen, jokainen älynväläys edellistä hauskempi.

Ja kas, sattui olemaan niin, että emme olleet ravintolan ainoat asiakkaat. Takanamme olevasta pöydästä poistui seurue korviaan pidellen ja päätään pyörittäen. Kyselivät, olivatko tulleet syömään ala-asteen ruokalaan vai ravintolaan. 

Henkilökunta ei tietenkään voi puuttua tilanteeseen, koska täällä ollaan myös hyviä riitelemään. Olemalla hiljaa säästyy suuremmilta vahingoilta. Lisäksi oli tietenkin se fakta, että meidän taloon tuomilla rahoilla maksaa yhden tarjoilijan parin viikon palkan. Niinpä nämä aikuiset (totta tosiaan, ai-kui-set) saivat pelleillä ihan sydämensä kyllyydestä.

Sellainen syntymäpäivä. Oi jospa oisitte saaneet olla muukaanaa! 

Festarimeininkejä

Keväisin Torinossa järjestetään jazz-festarit, jotka tänä vuonna olivat kymmenenpäiväiset ja loppuivat viikko sitten. Musiikkia oli lähinnä ilta-aikaan noin kuudesta lähtien. En tunne jazzia kovin hyvin, joten kovin syväluotaavaa analyysia ei ole luvassa, lähinnä vain muutamia havaintoja.

Esiintyjinä oli pitkälti italialaisia nimiä, joista en sen paremmin osaa sanoa ovatko tunnettuja ja mitä alalajia edustavat. Muutama kansainvälinen muusikkokin mahtui mukaan. Kävin festareilla pari kertaa, joista ensimmäisellä kohdalle osui melko unettavaa musiikkia, taitavia olivat kyllä.

Konsertteja oli ympäri Torinoa. Baarikeikoille näytti olevan useammalle pääsymaksut, joskaan eivät päätä huimaavat. Vitosella pääsi aika moneen paikkaan sisälle. Suurimmat ja hienoimmat keikat – voitteko uskoa – olivat maksuttomia. Siis festarit Torinon keskustassa ilmaiseksi! Mainosten mukaan ilmaisia keikkoja oli yli 130. 

Suurin lava oli aivan keskustan ytimessä Piazza Castellolla, jossa sijaitsevat muun muassa Kuninkaallinen palatsi ja Madaman palatsi. Puitteet olivat siis kohdillaan. Ensimmäisellä kerralla ihmisiä oli liikkeellä paljon, vähän liikaakin, sillä oli pyhäpäivä ja juventus oli lisäksi voittanut jotain (en tiedä mitä ja missä, sattuneesta syystä). Toinen kerta oli astetta rauhallisempi.

Piazza Vittoriolla, sekin aivan keskustassa, oli myös pari lavaa. Toista ympäröivät iki-ihanat bajamajat ja festariruokakojut. Ai mistäkö tietää olevansa italialaisilla festareilla? Siitä, että ruoka ei ole mitä tahansa puolipäivää öljyssä pyörinyttä pyttipannua, vaan jokainen koju on tarkkaan harkittu italialaisten makuhermoja miellyttämään. Toinen Piazza Vittorion ”lavoista” oli muuten aika cool. Se koostui kolmesta, kolmion muotoon asetellusta tornista, joiden huipulla olivat muusikot instrumentteineen. Hauska idea! 

Yksi kolmesta tornista

Tapasin myös ystäväni pöllöt

Seuraavia festareita odotellessa... Hauskaa viikonloppua!

Harjoitteluterveiset

Täällä ollaan! Työharjoittelu on alkanut oikein mainiosti, ilmeisesti olen onnistunut ymmärtämään suunnilleen sen mitä on pitänytkin, sillä isommilta lapsuksilta on vältytty. En myöskään ole eksynyt työpaikalla kertaakaan, vaikka todennäköisyys onkin suuri 70 000 neliömetrin alueella. Huomioita ensimmäiseltä viikolta:

• Töihin mennessä aamuruuhka on jopa täällä maaseudulla massiivisempi kuin Tampereella. Onneksi näen bussista vain sivuille.

• Kukaan ei tiedä bussin aikataulua. Niin kutsuttuun aikatauluun on merkitty aamulle vain lähtöaika päätepysäkiltä, muille pysäkeille ei ole arvioitua saapumisaikaa. Eikä siinä mitään, mutta iltapäivällä bussilla ei ole edes lähtöaikaa. No mutta sehän on ihan ok, että päivät venyvät kymmentuntisiksi.

• Työpaikkaruokalan keittäjillä on työasuina mekot, joiden helma ulottuu polven yläpuolelle.

• Ruokatauko on pidempi kuin Suomessa, tänään reilun tunnin. Eikä ihme, monet syövät lounaalla ensimmäiseksi pääruuaksi pastaa tai risottoa, toiseksi pääruuaksi lihaa tai kalaa lisukkeineen sekä lopuksi tietenkin jälkiruuan.

• Käytäviltä löytyy automaatteja, joista voi ostaa juotavaa ja purtavaa. Arvatkaa, mikä on lempiautomaattini? Jäätelöautomaatti!!

• Työpaikan(kaan) rakennuksia ei pahemmin lämmitetä, eikä niissä ole ilmastointia. Aamuisin paleltaa, noin kello 11.43–12.27 lämpötila on sopiva, minkä jälkeen se nousee tasaisesti niin, että iltapäivällä olisi valmis vaihtamaan bikineihin.

• Ilmanvaihtojärjestelmää ei ole. Kuvitelkaa ikkunaton tila, jossa on kymmenisen ihmistä koko päivän. Ei se niin paha ole, jos happi ei riitä. Aina voi avata oven.

• Italialaiset ovat hyviä puhujia ja esiintyjiä. Valmistavat esitelmän lennossa, parissakymmennessä minuutissa. Lopputulos esitetään suureleisesti ja puhetulva on loputon, vaikka esitelmän aiheesta ei juuri mitään tietäisikään.

• Jollain saattaa olla mielikuva italialaisista, jotka tulevat ja menevät ja joille sovitut ajat ja aikataulut ovat varsin suhteellisia. Tämä ratkeaa rangaistuksella nimeltä Laita Matteo Myöhäinen Laulamaan Yleisön Edessä.

Hauskaa helatorstai-iltaa! Kymmenen päivää aikaa hankkia heila, vai miten se meni!