Paluu 2000-luvulle

Tarkoitukseni oli kirjoittaa teille aiheesta nimeltä minä, mutta aikomus vaihtui lennossa. Tänään on onnenpäivä – siivouspäivä!

Täällä perinteisesti tehdään kaikki perinteisesti, samalla tavalla kuin isomummun isomummukin teki. Joissain asioissa homma saattaa toimia, toisissa taas ei. Kas kun on niin, että isomummun isomummun elon päätyttyä monella saralla on menty eteenpäin. Siivousvälineet voisin mainita esimerkkinä kehityksen kohteesta.

Koska sisällä käytetään kenkiä, lattioita ei voi mitenkään puhtaiksi kutsua. Siitä huolimatta imuri ei ole mikään joka kodin perusvaruste. Rikkalapio ja -harjahan ajavat ihan saman asian. Moppi on mallia Neuvostoliiton hajoamisen nähneet kangassuikaleet kepin päässä. Keittiön siivoamisesta en viitsi kirjoittaa, sillä tekstissä olisi ainesta vähintään kahden aukeaman artikkeliksi.

Jokainen siivotkoon tavallaan, mutta oman mielenterveyteni säilyttämiseksi halusin päivittää talon siivouskaluston tälle vuosituhannelle. Eilen otimme siis suunnaksi siivous- ja keittiötarvikkeita myyvän liikkeen. Kyseisiä kauppoja kutsutaan täällä muuten kotiäitien kaupoiksi, että se siitä kaksituhattaluvusta. Mutta ei mennä nyt siihen.

Siellä niitä oli! Löysin etsimäni käytännölliset ja toimivat siivousvälineet maastoutuneena muun tarpeiston sekaan. Myyjäkin totesi ostoksistani, että kyllä nämä ovat sitten käteviä. Sisilialainen nyökytteli epäilevästi. Miten voisi olla rikkalapion voittanutta?

Tänään tutustuin siivousvälineisiin tarkemmin. ”Innovatiivinen keksintö! Uutuus kodin siivoamiseen! Kestää kymmenen kertaa kauemmin kuin tavallinen (”tavallinen”) moppi!” Aikas modernia, eikö vain? Kyseisenlaisia siivousvälineitä on tosin ollut Suomessa koko ikäni, mutta uutuuskin on suhteellista.

Siivoaminen oli elämys. Se tapahtui noin viisi kertaa nopeammin kuin aiemmin ja lopputulos oli mielestäni parempi. (Arvio ei ole objektiivinen.) Kyllä vain tulin hyvin iloiseksi ja halusin jakaa tämän ilosanoman kanssanne.

Loppuun vielä pieni filosofinen mietelmä: Pienillä asioilla elämästä voi tehdä helpompaa.

Viikonloppukuulumisia

Täällä on pitkä viikonloppu, sillä tänään on vielä vapaapäivä. Monet kavereista suuntasivat merenrannalle. Me tsekattiin hotellien hinnat ja todettiin koko homma aika älyttömäksi. Sääennusteet lupasivat tänne vuorten juurelle parempaa ilmaa kuin rannikolle ja merivesikin on vielä kylmää, joten sata euroa yöstä tuntui melkoisen isolta summalta.

Sitä paitsi aika monta miljoonaa ihmistä oli päättänyt lähteä juuri tänä viikonloppuna merenrannalle – päätellen kuvista, joita loppumattomista autojonoista nähtiin… Niin tyypillistä, kaikkien on pakko tehdä samaa asiaa, samassa paikassa, samaan aikaan. Toki väestömäärän takia se oikeasti näkyy ja tuntuu, tästä näkökulmasta Suomen juhannusruuhkat ovat vitsi vain.

Lauantai-iltapäivällä käytiin yhdellä kaverilla, joka oli tullut Ranskasta lomailemaan tänne äitinsä luokse. Samalla visiitti oli yksityisvierailu eläintarhassa... En ole koskaan nähnyt kenelläkään niin paljon kotieläimiä. Paikka ei suinkaan ollut maatila, vaan omakotitalo, jonne mamma pelastaa eläimiä kaduilta ja muista huonoista olosuhteista. Koiria oli neljätoista (viidestoista tuli vielä hoitoon tuona iltapäivänä), kaikki enemmän tai vähemmän kärsineen oloisia.

Eikä koirissa vielä kaikki. Myös kissoja oli kuulemma kolme. Ainakin. Ulkoa löysimme neljä kilpikonnaa. Sisällä oli tietenkin kultakaloja. Niin, ja yksi hamsteri, joka oli syntynyt kolmijalkaisena. Ripaus hulluutta tarvitaan, että moisessa (sairas)eläintalossa voi asua. Mutta ajatella, kuinka monen eläimen maanpäällisen elon mamma onkaan pelastanut!

Sunnuntaina ehostettiin vähän pihapiiriä. Verestin vanhoja muistoja ja kitkin rikkaruohoja kuin viimeistä päivää (tein tätä kesätyönä aikas monta kesää). Kaikkea tämä maalaisilma ihmiselle tekeekin. Olen enemmän kaupunkityyppiä, eikä puutarhassa piipertely kuulu suurimpiin kiinnostuksenkohteisiini. Mutta mielelläänhän sitä on ulkona, kun aurinko paistaa ja kauris tarkkailee työn laatua kymmenen metrin päästä!

Jotta ei tarina ei menisi liian epäuskottavaksi, täytyy sanoa, että koko päivää en toki viettänyt kitkien. Päivä oli aivan liian kaunis hukattavaksi ilman jäätelöä. Lähdimme jäätelölle Saluzzoon. Emmekä muuten olleet ainoita tämän idean kanssa. Kuten taisin aiemmin mainita, jollain mystisellä tavalla kaikki ovat aina samaan aikaan samassa paikassa. Niin myös jäätelöbaarissa. Kyynärpäätaktiikan jonottamisen jälkeen sain kuin sainkin jäätelöni. 

Kiertelimme Saluzzon keskustassa. Olin ollut siellä pari kertaa aiemminkin, mutta vasta tällä kolmannella kerralla sain hinattua itseni paraatipaikalle, ylös vanhaan kaupunkiin. Aiemmilla kerroilla on ollut liian kuuma, enkä ole jaksanut kiivetä kukkulaa… Laskeutuessamme poikkesimme yhdessä kirkossa, jonka sisäpihalla oli upea pylväskäytävä.

Saluzzosta lähdimme illalliselle viereiseen pikkukylään, Mantaan, mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt täytyy hieman ryhdistäytyä, sillä ystävämme Kilpikonnan äiti ja isoäiti ovat ilmeisesti tulossa visitoimaan, haluavat nähdä talon. Isoäiti on lähemmäs satavuotias ja käytännössä sokea, että sinänsä ihan liikuttavaa, että hän tulee tänne asti katsomaan taloa.

Mukavaa vappuviikon alkua! Skål!

Rekisteröityminen, osa II

Duomo, Messina

Kerroin teille aiemmin tällä viikolla yrityksestäni rekisteröityä kunnanvirastossa. Kuten muistanette, se jäi yritykseksi. Tänään päätin kokeilla onneani uudelleen.

Onnea oli sikäli, että tällä kertaa toimisto oli auki täsmälleen kuten nettisivuilla oli ilmoitettu. Astelin tyytyväisenä sisään ja katselin ympärilleni. Missään ei neuvottu, minne kerrokseen olisi pitänyt mennä. Eikä siinä mitään, mutta missään ei myöskään ollut ketään jolta kysyä. Päätin mennä yläkertaan.

Jos en olisi paremmin tiennyt, olisin voinut kuvitella olevani 1950-luvun kunnantoimistoja esittelevässä näyttelyssä. Samanlaisia toimistoja olin nähnyt ennenkin – museoissa. Ylätasanteellakin pohdin tovin. Edessäni oli muun muassa avoimet ovet tyhjään poliisin toimistoon. En vieläkään nähnyt ainuttakaan ihmistä.

Yhden oven takaa löytyi etsimäni toimisto. Esitin asiani ja rouva kääntyi ystävämme googlen puoleen. Kaikesta huolimatta toimistossa oli kuitenkin tietokone. Okei, siihen oli kiinnitetty ”sähköposti ei toimi” -lappu, mutta eihän kunnanvirastossa välttämättä sähköpostia tarvita. Aikansa tietokoneen ruutua tuijotettuaan rouva totesi, että hänen kohdalleen ei ole koskaan sattunut vastaavaa tapausta. Ulkomaalainen kunnantoimistossa.

Toisin sanoen rouva ei tiennyt yhtään mitään rekisteröitymisestä. Hätäpäissään keksi, että minun olisi pitänyt rekisteröityä lentokentällä (kyllä, lentokentällä), nyt asialle olisi myöhäistä tehdä enää mitään. Rouva soitti pari puhelua saadakseen konsultointia ja totesi lopulta, että kaikki on selvää. Minun ei tarvitse tehdä mitään, paitsi pitää hauskaa. 

Duomo, Messina

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä en ollut visiitin jälkeen kovin vakuuttunut ja niinpä otin yhteyttä suurlähetystöön. Sieltä vahvistettiin, että rekisteröidyttävä on, jos aikoo oleskella maassa yli kolme kuukautta. Koska en haluaisi oleskella maassa laittomasti, jossain vaiheessa pitänee palata rouvan luokse kunnantoimistoon. Vaihtoehtoisesti voin välillä käydä ulkomailla, jolloin Italiaan palattuani saan taas olla täällä kolme kuukautta. Jälkimmäinen kuulostaa paremmalta, ja ennen kaikkea yksinkertaisemmalta…