Muutama miete syntymäpäivistä

Blogia seuranneille ei liene jäänyt epäselväksi intensiteetti, jolla täällä juhlitaan syntymäpäiviä. Jatkuvasti. Ja ainahan yksille pirskeille on tilaa. Eritoten, jos lompakko sen sallii. Juhlilla on nimittäin hintansa. Ei ehkä paras lähestymistapa juhliin, mutta pohtimisen arvoinen silti.

Yleisesti kai ajatellaan, että Italiassa on jonkin sortin talouskriisi. Työttömiä on mijoonittain, mutta uskokaa tai älkää, ei sitä kovin helposti arkielämässä huomaa. Ulkoisesti huolehditaan siitä, että puitteet on kunnossa; huristellaan autoilla ympäriinsä ja käydään ulkona useitakin kertoja viikossa. Toki ei voi tietää, mitä kodin seinien sisäpuolella on. Ja kaikista kurjimmassa tilanteessa olevat pysyttelevät varmaankin kotioloissa (jos sellaiset on). Mutta sen voin kyllä sanoa, että kuka tahansa suomalaisista (opiskelu)kavereistani elää vaatimattomammin kuin useat tuntemani italialaiset. 

Tämän aasinsillan kautta päästäänkin yhteen ihmetyksen kohteeseeni. Homman nimi on loputtomien syntymäpäiväjuhlien kustannukset. Hyvin harva, jos kukaan, järjestää juhlia kotonaan. Useimmiten juhlat ovat ravintolassa. Ulkona syömisen hintaan ei voi itse vaikuttaa, laskun loppusumma kun jaetaan juhlijoiden kesken. Lahjaksi hankitaan yleensä jotakin isommalla porukalla, jolloin yhdelle ihmiselle ei tule vitosta enempää maksettavaa. Lisäksi monet haluavat järjestää juhlansa Torinossa, jolloin mukaan lisätään vielä bensa ja tiemaksut. Minimissään yhdet synttärit juhlii kolmella kympillä. Kun synttäreitä on useita kuukaudessa, tulee niistä ihan sievoinen summa vaikkapa vuoden aikana maksettavaksi.

Pari viikkoa sitten yksi kaveri juhli synttäreitään vuorella, jonne olisi ollut parin tunnin ajomatka. Yhdeksi illaksi siis melko turhaa mennä, joten kaikki yöpyivät vuoristomajassa. Viikonlopun hinnaksi matkoineen, yöpymisineen, syömisineen ja niin edespäin sata euroa ei olisi riittänyt. Saatan olla hakoteillä, mutta mielestäni melko iso summa siihen nähden, etten kovin hyvin edes tunne synttärisankaria. Jep jep, nämä kemut jätin välistä.

Tästä päästäänkin seuraavaan teemaan. Teitä ehkä kiinnostaa, miten synttärikekkereitä voi olla koko ajan? Kenellä on niin paljon kavereita, että juhlia on jopa useammat viikossa? Aika harvalla varmaan. Täällä seuran laatua tärkeämpää tuntuu olevan sen paljous. Mukaan kutsutaan kaikki, myös se kaverin poikaystävän siskon työkaveri. Toisaalta se on hyvä tapa tutustua ihmisiin ja ainakin kaikki otetaan messiin. Hieman hämmentäviä ovat kuitenkin olleet ne kerrat, kun olen tiedustellut kanssaihmisiltä, paljonko synttärisankari täyttääkään vuosia, eikä kukaan osaa vastata – koska kukaan ei tunne sankaria sen vertaa, että tietäisi iän. Olen ollut jopa synttäreillä, joissa en nähnyt sankaria saatika tiennyt hänen nimeeän.

Entäpä lastenkutsut? Sanomattakin on selvää, että lapselliset saavat vähän väliä olla viemässä jälkikasvuaan milloin luokkakaverin, milloin naapurin tytön synttäreille. Mun kokemuksen mukaan lastenkutsuilla jokainen tuo oman lahjansa. Jos lapsia sattuu olemaan useampi, vuodessa lahjoihin saa menemään satoja euroja (mikä tällä tulotasolla saattaa helposti olla puolet kuukausipalkasta). Oman lapsen juhlien järjestämisestä puhumattakaan! Mitä etelämmäksi mennään, sitä massiivisempia juhlia järjestetään  tilattuine minnihiireineen ja pumppulinnoineen.

 

Ehkä italialaiset ajattelevat asian toisin; huominenhan on vasta huomenna. Silti kepeys ja melko suurikin kuluttaminen eivät jotenkin sovi siihen kuvaan, jota Suomessakin maalaillaan eteläeurooppalaisesta talouskriisistä. Suomessa vähävaraisuus on tälläkin viikolla ollut esillä muun muassa täällä ja täällä. Italiassa en ole törmännyt vastaaviin julkisiin keskusteluihin. Täällä kaikki pärjäävät aina tavalla tai toisella, kepulikonsteja unohtamatta.

Nyt on kuitenkin riennettävä. Arvaatte ehkä miksi? Kyllä vain, syntymäpäiväkutsut grillilounaineen odottavat. Hupaisaa viikonloppua!

Huviretkeilyä, viiniä ja sekaisin kieliä

Osa Italian kiehtovuutta on ehdottomasti sen monipuolisuus. Kun arkea elää loppujen lopuksi aika pienissä ympyröissä ja samoissa maisemissa, melkein unohtuu, kuinka erilaista sadankin kilometrin päässä saattaa olla. Sen huomasi päivävisiitillämme Langhe-nimiselle alueelle. Langhe ei ehkä kerro paljonkaan; Barolo, Nebbiolo, Barbaresco tai Moscato sen sijaan saattavat kuulostaa tutummilta. Langhe on yksi maailman kuuluisimpia viinintuotantoalueita, jonne tuleekin turisteja ympäri maailman. 

Turismi ja alueen tunnettuus näkyvät myös hinnoissa. Kovin edullisesti ei syö, juo eikä nuku. Puitteet kyllä kompensoivat hintaa. Miinuspuolena voisi myös mainita sen, että oma kulkupeli on melko välttämätön kylien välillä liikkumiseen, jos haluaa nähdä useamman paikan. Yhdessä pienessä kylässä tuskin saa kulumaan edes puolta päivää, muualla kuin ruokapöydässä.

Edellisestä huolimatta Langhe on kertakaikkisen ihastuttava. Olisi ehkä väärin kirjoittaa aina yhtä upea. Päivän aikana nimittäin satoi, paistoi, oli pilvistä, tuulista ja kaikkea mahdollista. Sillä auringonpaisteessahan kaikki näyttää paljon nätimmältä. Kuviltelkaa syksyinen Langhe, ruska auringonpaisteessa! 

Oman vivahteensa meidän visiittiin toi brasilialainen tyttö, joka puhui vain portugalia ja selitti vaikka mitä tarinaa ihan tosissaan. Yritin epätoivoisesti saada mongerruksesta jotain selvää ja vastailla italian ja espanjan sekoituksella. Keskustelua syntyi kuin syntyikin, vaikka kommunikaatio olikin aikamoista komediaa.

 

Ps. Vanhempi postaus, jossa lyhyesti samasta aiheesta, löytyy täältä. Oi niitä aikoja, kun oli vielä järjestelmäkamera – eli aikaa ennen murtovarkaita.