-->

31.7.2014

Rooma, osa kaks

Palatium (tai siis sen rauniot), yksi Rooman seitsemästä kukkulasta.

Sunnuntai-iltana muut lähtivät illalliselle ja mä päätin jäädä nukkumaan, koska jostain siihen asti käsittämättömästä syystä mulla ei ollut ruokahalua (lähes ennenkuulumatonta). En ehtinyt nukkua kauaa, kun heräsin. Colosseumista lähtien olin tuntenut omituista kipua, joka yöllä yltyi. Kaiken väsymyksen ja loputtoman vessassa ravaamisen jälkeen älysin, että en ole ihan terve. Mitenkäs muutenkaan, en ole ollut miesmuistiin kipeä, joten totta kai sairastuin juuri Roomassa.

Olisikin ollut edes joku tuttu migreeni tai kuume, mutta ei toki! Tauti oli joku italialainen kummajainen. Mieluitenhan sitä sairastaisi kotona, vieraalla maaperällä sairastaminen on epämiellyttävää. Mietin, että mitäpäs nyt ja äkkiä takas kotiin Piemonteen! D saapui juuri kun älysin, että voisin esimerkiksi soittaa sille. Siinä sitten mietittiin, lähteäkö ensiapuun.

Päädyimme soittamaan minne lie auttavaan puhelimeen, josta neuvottiin ostamaan lääkettä. J lähti ystävällisesti metsästämään avoinna olevaa apteekkia keskellä yötä ja kolmelta nautin ensimmäisen lääkeannoksen. Ei lääke tietenkään heti auttanut ja olin hereillä melkeinpä aamuun asti. Ja varma siitä, että en nouse sängystä ennen junaan astumista. Aamulla olo oli kuitenkin joten kuten siedettävä ja päätin lähteä muiden mukana kiertelemään kaupunkia.



Ostimme liput hop on / hop off -bussiin, oltiin siis ihan sataprosenttisen turisteja. Koska sunnuntaina oli tullut käveltyä ylettömästi, maanantaina turistibussi oli oikeasti hyvä vaihtoehto. Se kiertää Rooman keskustassa ympyrää ja pysähtyy nähtävyyksien kohdalla. Halutessaan voi hypätä pois kyydistä ja myöhemmin nousta uudelleen bussiin, joka vie seuraavaan kohteeseen. Hintaan sisältyi kuulokkeet, joista tuli sekä tietoa ohi vilistävistä paikoista että klassista musiikkia...tunnelmallista (???).

Busseja pitäisi saapua pysäkeille aina vartin välein, mutta ei se ihan niin mene kuitenkaan. Niitä tulee miten sattuu ja meille esimerkiksi kävi niin, että emme mahtuneet kahteen ensimmäiseen bussiin ollenkaan. Kahden päivän minilomaa on vähän ikävä kuluttaa odottelemiseen, mutta kun sitten saapui bussi, johon me huikeat seitsemän henkilöä mahduimme, kyllä kannatti! Kaksikerroksisen bussin yläilmoista näki kaiken vähän eri perspektiivistä.

Ensimmäisenä suuntasimme kohti Rooman suurinta suihkulähdettä, Fontana di Treviä. Se oli lähes kokonaan remontissa. Legendan mukaan lähteeseen pitää heittää kolikko, mikä takaa sen, että jonain päivänä palaa uudelleen Roomaan. Koska se ei ollut mahdollista, väliaikaisesti oli kyhätty joku surkea kahluualtaan tapainen, jonne ihmiset epätoivoissaan viskoivat kolikoita. Ei se ollut yhtään sama asia! Vähän kyllä epäilen, että palaan Roomaan, vaikken kolikkoa heittänytkään. 

Espanjalaiset portaat.

Piazza di Popolo.

Fontana di Trevin jälkeen käytiin tsekkaamassa Piazza di Spagna ja espanjalaiset portaat. Myös Piazza da Spagnan keskellä on suihkulähde, jota sitäkin restauroidaan. Portaille piti kuitenkin istahtaa hetkeksi nauttimaan kuumuudesta. Sitten olikin jo lounasaika, eikä mulle vieläkään maistunut ruoka, vaikka se oli niin hyvää! Kerrassaan ärsyttävää.

Pian lounaan jälkeen hyvästelimme suomalaiset. Kolmistaan menimme vielä metrolla pari pysäkin väliä eteenpäin ja kävimme katsomassa, miltä näyttää Piazza del Popolo. Roomassa, niin kuin muuallakin Italiassa, on aukioita vähän kaikkialla. Piazza del Popolo on yksi Rooman tunnetuimmista aukioista.

Olen niin iloinen, että J ja D vei mut Roomaan! Ajattelin, ettei kahdessa päivässä ehdi nähdä juuri mitään, mikä pitääkin paikkaansa. Me kuitenkin onnistuttiin liikkumaan paikasta toiseen aika sukkelasti ja nähtiin paljon enemmän kuin odotin. Ilman sairastumista Rooman matka olis ollut täydellinen. Kaiken lisäksi oli kiva puhua välillä suomea ja kääntää suomesta italiaksi ja toisinpäin. Kun käännän nopeasti, huomaan kyllä tekeväni virheitä, mutta siitä huolimatta italia alkaa sujua entistä paremmin!

Rooma, Rooma... Mun kaveri sanoi ennen lähtöä, että Rooma on kaoottinen mutta kaunis. Ei se ollut ihan niin kaoottinen kuin luulin, mutta kyllä heti huomasi, että esimerkiksi autojen pellit on enemmän rutussa kuin Piemontessa ja ihmiset ovat vähän eläväisempiä. Kaunis Rooma on ennen kaikkea. Ja niin ainutlaatuinen, että sinne on päästävä uudestaan.

Hei sitten!

30.7.2014

Rooma, osa yks

Sunnuntaiaamuna heräsin kammottavan aikaisin. Roudattiin lapset tädille ja lähdettiin J:n ja D:n kanssa Roomaan, jippiajee! Juna oli loistava menopeli tuolle matkalle. Se kulki supernopeasti, pysähtyi vain parissa kaupungissa ja matkan aikana sai katsella elokuvia ihan niin kuin lentokoneessa. Mä tosin katselin unia matkan ajan, mikä oli aika fiksusti tehty vaikka itse sanonkin. Seuraavaan pariin päivään kun ei tullut nukuttua.

Heitimme kamat hotellille. Samaan hotelliin samana päivänä oli saapunut kaksi suomalaista pariskuntaa, jotka ovat perheen kavereita. Treffasimme siis heidät ja lähdimme lounaalle. Jos Italissa ei tiedä, minne mennä syömään, kannattaa ehdottomasti kysyä paikallisilta, missä syödään hyvin. Meidät neuvottiin erinomaiseen ravintolaan, josta oli hyvä aloittaa Roomaan tutustuminen vatsa täynnä cannellonia.

J oli meidän porukasta ainoa, joka oli visiteerannut Roomassa aiemmin. Niinpä kiertelimme kaikkia must see -nähtävyyksiä. Ensimmäisenä matkan varrelle osui Circo Massimo, jota tosin osittain restauroitiin. Kuten aika montaa muutakin paikkaa Roomassa. Circo Massimo toimi aikanaan gladiaattorien taiteluareenana ja nykyään siitä on jäljellä käytännössä raunioita. Katsojia areenaan mahtui saman verran kuin Tampereella on asukkaita.

Circo Massimon raunioita.

Circo Massimon jälkeen käveltiin eteenpäin ja ihmeteltiin aikalailla jokaista rakennusta ja patsasta. Aurinko paistoi ja oli kuuma, mutta voi kun minä nautin! Kaksi päivää kesää. Kotikonnuilla ei vastaavaa ole ollut ihan hetkeen havaittavissa. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten ikuisuus sitten on onnistuttu rakentamaan niin massiivisia ja upeita patsaita ja rakennuksia, jotka ovat täynnä yksityiskohtia.

Meidän lisäksi mestoilla oli muutama muukin turisti. Roomassa turisteja ei ole sentään yhtä tiiviisti kuin Venetsiassa tähän aikaan vuodesta, mutta ihan riittävästi silti. Ja siellä missä on turisteja, on taskuvarkaita. Olin koko ajan valppaana laukkuni kanssa, enkä joutunut ryöstetyksi. Paitsi kahviloissa ja kaikkialla, missä myytiin juotavaa tai muuta. Marketissa 20 senttiä maksavasta vesipullosta pulittaa turistina kolme euroa.



Seuraavaksi edessämme häämötti vaatimattomasti Colosseum. Ihan uskomatonta, että maailmassa on sellaisia paikkoja. Että joku on oikeasti rakentanut jonkun Colosseumin. Ja että aika monta ihmistä asuu jossain Roomassa kaiken tämän ympäröimänä! Vähän toista kuin meillä kasarikerrostalojen ja puisten omakotitalojen keskellä...





Colosseumin jälkeen hypättiin metroon. Nopea ja näppärä tapa liikkua, mutta en suosittele ahtaan paikan kammoisille. Samaan metroon kun luultavasti haluaa noin miljoona muutakin ihmistä. Uudemmissa metroissa on ilmastointi, vanhoissa on vain pienet ikkunaluukut auki. Ja jos jossain on loistavat apajat pitkäkyntisille, niin metrossa. Yritäpä siinä sitten pysyä pystyssä, huolehtia irtaimesta omaisuudesta ja saada vähän hengitettyäkin jossain välissä!

Ulkona olikin sopivasti rankkasade jäätyämme pois metrosta, joten siirryimme lähimpään baariin. Rooma on kyllä sellainen kaupunki, että siellä ei pitäisi sataa. Koska mun mielessä siellä paistaa aina aurinko... Sade kesti juuri sen verran, että ehti nauttia aperitiivin. Hyvä niin. Kävelimme Vatikaaniin, jossa oli mukavan väljää sunnuntai-illasta. Vatikaani oli upea, arkkitehtuuri millimetrilleen täydellistä. Loistava päätös päivälle! Vaan enpä tiennyt vielä Vatikaanissa mikä mua seuraavana yönä odotti...

Autio Vatikaani.

26.7.2014

Muumioita ja muuta

Tein pienen turistikierroksen Torinossa ja olin varsin kultturelli. Kävin nimittäin museossa, nimeltään Museo Egizio, jossa on esillä kaikkea muinaisegyptiläistä. Wikipedia tietää kertoa, että tämän aihepiirin museo on maailman toiseksi merkittävin sitten Kairon museon. Torinon museo on ikävä kyllä remontissa seuraavat pari vuotta ja sisäänkäynti on tällä hetkellä osa työmaata. Lippuluukku on ovelasti piilotettu ja kun huokean piljetin on saanut ostettua, on mentävä vielä ulos, käveltävä pihan poikki ja laskeuduttava alas liukuportaita. Niin italialaista!

Ensivaikutelma: ihan jees, mutta en tiedä mitään muinaisen Egyptin historiasta, terveisin maailman paras koulutusjärjestelmä. Onko sitä joskus opiskeltu? Ehkä multa on vaan mennyt pahasti ohi? Täällä Egyptin historiaan opiskellaan kuulemma ala-asteen toisella luokalla. Okei. Meillä ei... Museon annista sai kyllä paljonkin irti ilman historian tuntemusta. Esillä oli muinaisegyptiläisten taidetta, kirjoja, arkisia esineitä – ja mikä parasta, muumioita! (Kuvia alempana. Älä katso, jos olet herkkänahkainen.)

Erityismaininnan haluan antaa museon tyylikkäille, siisteille ja nykyaikaisille vessoille. Sellaisia kun ei täällä oikeastaan ole, paitsi muinaismuseossa, miten hupaisaa. Museon vessat olivat jopa liian modernit minun makuuni. En oikein tykkää vessoista, jotka huuhtelevat itse itsensä omia aikojaan. Kun mä haluan painaa sitä nappia! No joo, se vessoista. Mainittakoon vielä, että museo on maanantaisin kiinni, jos joku epäonninen joskus menee viikon alussa ovea kolkuttelemaan.

Aloitetaan vähän kepeämmällä setillä. Mitä tää äijä tekee??
Kattokaa kuinka soma!

Yksi osa museosta on täynnä näitä tällaisia patsaita.

Nämä maskit oli tarkoitettu kuolleiden naisten kasvoille.
Ehta muumio!
Miksi se on kuollut tuohon asentoon? Haluaisin vain tietää.

Muinaisen Egyptin keskellä mua jotenkin huvitti noi Ikean kassit!

24.7.2014

Hyvää syntymäpäivää

Aina on syy juhlaan, jos italialaisilta kysytään. Niinpä täällä juhlitaan oikein urakalla, eritoten syntymäpäiviä, kuten on ehkä tullut ilmi. Mulla synttärijuhlia on erityisen paljon tai ainakin siltä toisinaan tuntuu. Mut kutsutaan perheen sukulaisten ja kavereiden synttäreille. Lasten kavereiden synttäreille menen usein, jos kumpikaan vanhemmista ei pääse. Niin, ja sitten on vielä omien kavereiden synttärit.

Mutta mikä ettei! Kuten saattoittekin jo arvata, italialaisissa kekkereissä seurustelun lisäksi syöminen on aika olennaisessa roolissa. Kun sitten myöhemmin kertoo jollekulle olleensa juhlissa, seuraava kysymys kuuluu: ”Mitä söit?”. Ei siis, mitä joit ja kuinka paljon ja kuinkas sitten kävikään. Pienenpieniä kulttuurieroja...

Eilen juhlittiin kolmen kaverin synttärit. Näppärää. Kavereiden kanssa synttäreitä juhlitaan useimmiten ravintolassa isolla porukalla. Eilen söimme giro pizzaa. Pöytään kannettiin aina vaan uutta pitsaa pitsan perään. Söin liikaa. Viimein joku älysi sanoa tarjoilijalle basta, riittää. Ja niin mekkoni välttyi repeämiseltä. 

Oli hyvää, kiitos kysymästä.
Mitä olisikaan syntymäpäivät ilman onnittelulauluja! Kuvitelkaa kolmekymmentä italialaista laulamassa täyttä kurkkua suhteellisen pienessä tilassa. Rakennuksen perustukset järkkyvät (täällä kun talotkin tehdään vähän sinnepäin), mutta kukaan ei häiriinny ja tunnelma on hilpeä. Hip-hip, huraa!

Kakku kruunaa tietenkin kaiken. Täällä panostetaan kakkuihin, ne ovat näyttäviä ja suuria. On koristetta ja kermavaahtoa ja onnittelutekstejä. Muistatteko vielä tämän kakun? Kakun täytteenä on useimmiten kermavaahtoa ja nutellaa, ei siis mitään superihmeellistä, mutta herkullista!

21.7.2014

Siedätyshoitoa

Italiassa melkein jokaisessa perheessä on koira. Tai useampi. Se ei varsinaisesti saa mua hyppimään riemusta, kun en satu olemaan mikään suuri eläinten ystävä. Vain kissat tekevät poikkeuksen. Koiria sen sijaan pääsääntöisesti pelkään.

Kuten todettua, täällä on koiria käytännössä kaikkialla. Kodeissa, pihoissa, ravintoloissa, kaupoissa, kahviloissa, puistoissa. Tässä maassa ainoa koiravapaa vyöhyke taitaa olla mun asunto. Ei kovin ihanteellinen tilanne koirapelkoiselle, vai mitä? Olen silti kerta toisensa jälkeen rohkaissut mieleni ja astunut ulos koirien ilmoille.

Kuten Suomessakin, myös täällä koiran omistajien vakiolauseita ovat seuraavat: ”Ei se mitään tee. (Puraisi juuri vauvan päätä.) Se on tosi kiltti! (Ulosti vastikään sänkyyn.) Ei ole koskaan tehnyt kenellekään yhtään mitään. (Jos ei lasketa niitä kertoja, kun...)” Kyllä kyllä, hyvin mahdollista. En silti pidä koirista, enkä varsinkaan halua olla kosketuksissa niiden kanssa. Sitä ei kuitenkaan pidä ottaa henkilökohtaisesti, että oma pikkuinen ja soma bulldog ei välttämättä miellytä kaikkia.

Mutta arvatkaapa mitä? Italialaiset koirat ovat oikeasti kiltimpiä kuin suomalaiset. Ne ovat tottuneet ihmisiin, eivätkä luultavasti kiinnitä muhun mitään huomiota. Lämpö tekee ainakin joistakin koirista laiskoja ja velttoja. Ei niitä kiinnosta hyppiä mun päälle. En ole enää joka kerta sydänkohtauksen partaalla, kun kolmen metrin päässä on koira.

Poikkeuksiakin on, myös täällä. Mummu kertoi mulle jokin aika sitten uutisoidusta tapauksesta, jossa isoäidillä oli lapsenlapsi hoidossa. Isoäiti puuhaili kotona omia hommiaan sillä välin, kun perheen koira raateli lapsen kuoliaaksi. Oho. Yksittäistapaus, joo, mutta muistuttaa siitä, että eläimet ovat eläimiä. Ei niiden käytöstä voi koskaan täysin ennakoida.

Kaikesta huolimatta tämä koira-armeija on tehnyt tehtävänsä, antanu mulle vähän siedätyshoitoa. En sano, että sietäisin koiria, mutta kehitystä on tapahtunut. Onhan tässäkin perheessä niin kutsuttu koira... ”Ei toi kyllä mikään koira ole”, kaikki aina sanoo. Se on pieni niuskuttava luukasa, totta puhuakseni. Mun ei tarvitse pelätä sitä, koska se pelkää mua. Koiraparka, mahtaa olla ikävä elämä: se pelkää ihan kaikkea ja kaikkia. 

Kiitos kiitos, mut on huomioitu kaikkialla. Koirista varoittelevia kylttejä on joka portin pielessä. Tässä kerrotaan, että koira on peräti vapaana.

Ja juuri kun olen alkanut kestää koirien olemassaolon, tapahtui jotain paljon pahempaa. Olin menossa keskustaan ja kuljin samoja portaita kuin sata kertaa aiemmin. Onneksi, ONNEKSI, mulla on tapana myös vähän vilkuilla maahan kävellessäni. Olin nimittäin astumassa käärmeen päälle. Siinä se luikerteli, harmaa käärme harmailla portailla. Hurmaavaa. Kuin supersankari konsanaan tein valtaisan loikan portailla ja selätin käärmeen.

Niin, en tosiaan ole koskaan aiemmin nähnyt elävää käärmettä luonnossa. Jo oli aikakin. Mun puolesta sai kyllä olla ensimmäinen ja viimeinen kerta. Myöhemmin kuvaillessani käärmettä yhdelle kaverille, tämä totesi: ”Joo-o, hyvin mahdollista, että se käärme oli vaarallinen.” On tämä elämä vaan niin arvaamatonta, koskaan ei tiedä mikä jäätelö on se viimeinen!

17.7.2014

Kahdeksan kehotusta

Päätin listata pari vinkkiä teille, jotka käytte joskus Italiassa, olette tekemisissä italialaisten kanssa tai epäilette joskus päätyvänne tekemisiin heidän kanssaan. Olkaa hyvät (ei tärkeysjärjestyksessä)!
  • Opettele sanomaan bello. Hoe sitä joka välissä, jos et keksi muuta sanottavaa. Bello kuvaa kaikkea kaunista, hienoa, miellyttävää, mukavaa, kivaa ja upeaa, olkoon kyseessä sitten keittiön kaapisto, säätila tai matkailuauto.
  • Älä ota ajanmääreitä kirjaimellisesti, sillä ne ovat tulkinnanvaraisia. Jos kaverisi ilmoittaa saapuvansa viisi minuuttia myöhässä, olet onnekas, jos hän saapuu tunnin sisään.
  • Sovi treffit tapaamasi poikasen tai miekkosen kanssa samaan aikaan jonkin ELINTÄRKEÄN jalkapallo-ottelun kanssa. Tietenkin sellaiseen paikkaan, jossa peliä ei näe mistään, kuten vuorelle. Näin selvität heti prioriteetit.
  •  Älä säikähdä sitä, että tutut, puolitutut ja tuntemattomat tulevat ihan iholle. Se ei tarkoita mitään sen kummallisempaa, se on vain tapa. Hajurakoja ei täällä tunneta!
  • Valmistaudu vastaamaan seuraavaan kysymykseen: ”Mitä Suomessa syödään? Mikä on tyypillinen suomalainen ruoka?” Kerro vastaus mullekin, oon aina yhtä pulassa tän kysymyksen kanssa.
  •  Älä juo grappaa.
  •  Älä pahastu, vaikka et saisi olla yksin äänessä. Luultavasti moni muukin haluaa ilmaista asiansa samalla sekunnilla kuin sinäkin, eikä sitä ole tarkoitettu epäkohteliaisuudeksi.
  •  Ravintolassa maistetaan myös kavereiden annoksia. Haarukat sen kun vilistävät lautaselta toiselle!
Tässä oli vain muutama huomio. Kommentoikaa toki, jos mieleenne putkahtaa vielä jotain muuta!

PS. Mieleni tekee aivan vietävästi piimää. Oloani ei helpota yhtään se, että joillain suomalaisilla nettisivuilla on tällä hetkellä mainos, jossa kysytään ”milloin olet viimeksi juonut piimää” tai jotain sinnepäin. PIIIIMÄÄÄ,  per favore!

15.7.2014

Eläimellistä

Tänään mulla ja lapsilla oli eläinpuistopäivä, tosin emme olleet yhdessä. Lapset osallistuu heinäkuun ajan tiistaisin ja torstaisin kerhon tapaiseen aktiviteettiin, ja tänään oli vuorossa visiitti eläintarhaan. Vanhemmat suositteli mulle eläintarhaa niin innokkaasti, että päätin mennä mukaan aikaista herätystä uhmaten.

Ainakin Suomessa on viime aikoina käyty keskustelua eläintarhoista ja mäkin olen sitä mieltä, että niiden toiminta on osittain kyseenalaista. Eläintarhassa, jossa kävin, oli pitkin päivää työntekijöiden pitämiä ”tietoiskuja” ja yllätyin positiivisesti heidän asiantuntemuksestaan. Heille oli mahdollisuus esittää kysymyksiä ja he vastailivat mielellään. Tulin siihen lopputulokseen, että vaikka eläintarhat eivät kukoistakaan eettisyydellään, ainakin tuossa eläintarhassa eläimistä pidetään hyvää huolta – eläintarhan asukkeja kohdellaan paljon paremmin kuin monia paikallisia kotieläimiä.

Parasta päivässä oli kuitenkin yhdysvaltalainen tyttö, johon tutustuin. Sattumalta hänkin on Italiassa au pairina. En ole kokenut tarpeelliseksi hakeutua au pairien seuraan, vaikka facebookin avulla se olisi helppoa ja ehkä vähän teennäistä. Tämä tyttö oli tullut eläinpuistoon perheen pojan kanssa ja olimme aamupäivän yhdessä ja juttelimme. Voihan kissan viikset, että oli haastavaa puhua englantia! Yritin selittää, että kyllä mä ennen osasin puhua englantia...niin vissiin. Lauseet tuli ensin päähän italiaksi ja kun yritin kääntää italiasta englanniksi ilman että siihen kuluisi ikuisuutta, lopputulos oli sen mukainen. Voi nolo. Ainakin italian kieli on parantunut englannin kustannuksella!

Tässä teille vähän kuvia kaiken karvaisista otuksista! Ollapa pikkuinen magnusti joka voi kaivautua hiekkaan, kun maailma meinaa romahtaa!

Se oli val-ta-va.

Ihan tavallinen kirahvi.

 Vähän isompi kissaeläin.


Virtahepojen ruoka-aika.

Seeproja paikallisen jalkapallojoukkueen väreissä. Lapset alkoivat laulaa joukkueen laulua, kun näkivät seeprat.

Ikuinen lempparini!

14.7.2014

Vapaa viikonloppu

Kokonaan, täysin, totaalisen, täydellisen vapaa viikonloppu takana. (Hyvin harvinaista, tapahtuu ehkä kerran vuodessa, toim. huom.) Kelpas! Niin paljon unta ja kissan rapsuttelua ja rummuttelua ja kavereita ja hyvää ruokaa. Kaiken lisäksi koko talo oli tyhjä, siispä kolme kerrosta vain mulle. Myönnettäköön, että rappusten ravaaminen ei ole lempipuuhaani. Olen edelleen ehdottomasti kerrostaloasuja.

Tällä viikolla havahduin siihen, että olen oikeastaan hirmuisen tyytyväinen elämääni täällä, nyt ja tässä. Nämä Italiassa kuluneet viikot on tarjonnu mitä mainioimman näköalapaikan tähän elämäntapaan, kulttuuriin ja yhteiskuntaan. On mielettömästi asioita, joista pidän täällä. Mutta tässä maassa on myös paljon valtavan laajoja ongelmia. Se kaikki laittaa vähän ajattelemaan. Siihen asti, että on ruoka-aika.

Elämä pyörii täällä aika tiiviisti oman turvallisen yhteisön sisällä, mitä se sitten kenellekin onkaan. Ja olen ikionnellinen, että mulla on niin paljon kavereita ja muita tuttuja! Asioin lauantaina lähikaupassa, jossa paikallisen lihakaupan myyjä jutteli mulle ystävällisesti. Enkä ole edes koskaan asioinut hänen lihatiskillään! Huikkaan aina vaan moikat, kun kuljen lihakaupan ohi.

Ennen kaikkea kaverit tekee tästä elosta niin värikästä. Lauantai-iltana ei tehty mitään ihmeellistä. Mentiin eräälle näköalapaikalle katsomaan kuuta, jonka piti olla jotenkin erikoinen. Mitä huijausta! Mun mielestä kuu näytti ihan samalta kuin aina ennenkin. Suunniteltiin myös seuraavan päivän retkeä vuorelle.

Sunnuntaiaamuna heräsin kukon laulun ja koiran ulvonnan aikaan (yhdeksältä), ja teimme ostokset lounasta varten. Sitten olikin aika nousta vuorelle. Vaikka pidänkin muutaman tunnin vuorivisiiteistä, automatka vuorelle on aina yhtä kamala. Kapeita ja mutkittelevia teitä, jotka saa liikettä vatsalaukkuun. Muutama kaveri tuli vuorelle pyörällä, hatun nosto niille. Itse en olisi moiseen kyennyt. Perillä voin taas hyvin ja ruoka maistui kuten tavallisesti, hehe.

Illalla esittelin vielä suomalaisia musiikkivideoita yhdelle kaverille, joka halusi kuulla suomalaista musiikkia. Yksi videoista oli PMMP:n Tytöt, jonka sanoitus on mielestäni erinomainen. En pystynyt kuitenkaan hillitsemään itseäni, kun mietin vaan, miten huvittavalta mahtaa kuulostaa suomalainen räppi ja miltä tuo video oikeasti näyttääkään. Katsokaa vaikka!

10.7.2014

Viimeinkin

Toisinaan on viisasta malttaa mielensä. Keskittää ajatukset jonnekin muualle pelastaakseen nahkansa. Se vaatii sisua, sitä suomalaista sellaista. Mielen lujuutta ja päättäväisyyttä. Uskoa siihen, että mä pystyn. Pystyn pystyn pystyn, jos oikein pinnistän.

Houkutuksia on kaikkialla. Helpointa on mennä muiden mukana, seurata ja päätyä juuri sinne, minne ei pitänyt. Virran mukana ajelehtiminen ei vaadi edes uimataitoa, mutta vastavirtaan uimiseen tarvitaan jo lihaksia. Lihaksia, joita ei edes tiennyt omistavansa.

Vahvinkin saattaa välillä sortua. Astua samalle kadulle tuhansien muiden muaan. Pian ajatukset selkiytyvät ja jalat ottavat muutaman sivuaskeleen. Koko ajan takaraivossa on tietoisuus siitä, että tänne palataan vielä, kun aika on oikea.

Ja kun on riittävän kauan sinnitellyt, kaikki palkitaan moninkertaisesti.

Mä maltoin mieleni houkutusten keskellä, pari kertaa sorruin ja viimeinkin oli oikea aika! Koko kesäkuun aikana en ostanut juuri mitään, koska tiesin, että heinäkuussa alkaa alennusmyynnit, saldi. Italiassa on määritelty tarkasti kesä- ja talvialennusmyyneille alkamis- ja loppumispäivät. Ajankohdat vaihtelevat muutamilla päivillä kaupungista ja maakunnasta riippuen, Torinossa alet alkoivat viime lauantaina. Kesä- ja talvialejen ulkopuolella ei ole alennusmyyntejä samalla tavoin kuin Suomessa. Satunnaisia tuotteita on toki alennuksessa ja lisäksi asiakkaita houkutellaan tarjouksilla.

Otin Suomesta aika vähän vaatteita mukaan ja olin varustautunut vähän kuumempiin olosuhteisiin kuin mitä täällä on ollut. Hyvin olen pärjännyt vähäisemmälläkin vaatemäärällä, mutta täytyyhän sitä välillä uusia rytkyjä ostaa. Ne vaatteet, joita muutama viikko sitten hypistelin, ovat nyt edullisempia. Kaikissa vaatekaupoissa on paljon tuotteita hyvillä alennusprosenteilla. Kannatti malttaa mielensä! 

Niinpä niin.

8.7.2014

Saanko esitellä...

...jo aiemmin kunniamaininnan saaneen, viehättävän ystäväiseni Carlotan? 

Hei älä kuvaa mua nyt!!

Ensitapaamisemme ei ollut kaikista onnistunein. Lapset esittelivät mulle Carlotan ja yrittivät vähän silittää sitä. Kiitokseksi silityksestä tuli puraisuyritys. ”Se on aina vihainen”, mulle sanottiin. Äkäiseltä kissan naamakin näytti. Mutta eihän kukaan ole aina vihainen! Kyse on väärinymmärretystä kissasta.

Pian Carlotta alkoi tehdä ihan oma-aloitteisesti tuttavuutta kanssani. Ei kulunut kauaa, kun sohvalle lysähtäessäni syliini ilmestyi kissa. Aloin huolehtia myös Carlotan ravinnonsaannista ja nesteytyksestä, mikä sinetöi ystävyytemme. Nyt olemme erottamattomat!

Kunnon roikale.
Carlotta on tyylikäs ja itsenäinen, jo kypsään ikään ehtinyt leidi. Se ei erityisemmin välitä lapsista, mikä onkin ihan ymmärrettävää. Kyllä eläkeiän kolkutellessa ovella on oikeus omaan rauhaan ilman lapsiperheen jatkuvaa hälinää. Carlotta onkin löytänyt mitä erikoisimpia paikkoja, joista sitä ei löydä ja joissa hänen korkeutensa voi uneksia rauhassa seuraavasta ateriasta.

Carlotta on hupaisa kaveri, sillä välillä se villiintyy ja juoksentelee ympäriinsä. Suurimman osan ajasta se kuitenkin nauttii ulkoilmasta tai nukkuu tyytyväisenä. Carlotta on myös paljon älykkäämpi kuin monet luulevat. Kissoja pidetään täällä hieman vähäpätöisinä, eivätkä italialaiset kissatkaan juuri ihmisistä perusta.

Ai hä?
Carlottaa puolestaan ei miellytä suomalainen muotoilu. Aaltomaljakoita perheessä on joskus muinoin ollut useita, nykyään vain yksi. Pikkuiset käpälät ovat kerta toisensa jälkeen onnistuneet pudottamaan maljakot lattialle. Iittalan tuikkukipotkaan eivät miellytä kisulin silmää, niille on osittain käynyt samoin kuin aaltomaljakoille. Raakaa voimaa ja anarkiaa!

Carlotta pitää rauhallisesta ja tasapainoisesta elämästä. Se nautiskelee vapaudestaan ja itsenäisyydestään. Motto näyttää olevan: ”Kohtele muita niin kuin haluat itseäsi kohdeltavan.” Kehotankin kaikkia kaksijalkaisia ottamaan mallia tästä uniikista kissayksilöstä!


6.7.2014

Papan bileet

Ette varmaan ylläty: lauantaina oli jälleen synttärikemut (jo toiset tällä viikolla). Tällä kerralla kyseessä oli vähän erilaiset kekkerit. Synttärisankari oli A:n kaverin isoisä ja juhlat olivat pienen kyläjuhlan mittakaavassa. Enpä ole aiemmin ollut niin massiivisilla synttäreillä! Yritin vähän laskeskella, montako meitä oli. Tarkkaa lukua on mahdotonta sanoa, mutta ainakin kolmesataa. 

Osa juhlavieraista.
 
Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että en tiedä, mikä isoisän nimi on. En tiedä, montako vuotta hän täytti. Enkä ollut ainoa, joka ei tuntenut synttärisankaria. Viis siitä, kun kerran pidot oli niin hyvät! Paljon paljon ruokaa, juomaa ja jopa aurinkoa. Eilen sää näytti pitkästä aikaa siltä, miltä Italiassa pitäisi kesällä näyttää.

Alkupaloina oli kaikkea pikkupurtavaa: pitsapaloja, friteerattuja mozzarelloja ja kasviksia ja niin edelleen. Niiden napostelun ahmimisen jälkeen en olisi tarvinnut enää muuta syötävää. Mutta siitä se syöminen vasta alkoi! Asetuimme pöytiin, mihin kului aikaa noin tunti. Aluksi eteen kiikutettiin verkkomeloni (tai cantaloupe, mikä onkaan), jonka päällä oli ilmakuivattua kinkkua. Kyllä kelpaa, ajattelin.

Olin nukkunut ainakin pari tuntia yöllä!
Seuraava annos oli jostain toisesta todellisuudesta. Juuri edellisenä iltana kaverini oli pitkään ja hartaasti kuvaillut mulle kaikkia mahdollisia piemontelaisia ruokia. Yksi jäi kuitenkin mainitsematta. Siinä se lepäili lautasellani, vastikään teurastettu vasikka (??). RAAKANA. Mulle vakuuteltiin, että se on maukasta. Vähän salaattia kylkeen, mitä herkkua! Urheasti iskin haarukkani raakaan lihaan, johon makuhermoni saivat pian tutustua. Oksu oli lähellä. Vaikka olenkin kaikkiruokainen, tämä oli liikaa.

Onnekseni seuraavaksi tarjoiltiin kypsennettyä lihaa, oikein herkullista ja mureaa. Lihan kanssa oli ranskalaisia, joita täällä syödään aika paljon. Tarjolla oli myös erinomaista salaattia. Koko ajan ruokaa tarjoiltiin lisää ja pullot tyhjenivät ja desibelit nousivat. Pääruoan jälkeen oli juustojen vuoro. Piemontessa on tapana syödä juustoja aterian jälkeen. Juustojen jälkeen saapui eteeni vielä pala kakkua, kakun jälkeen jotain pieniä leivoksen tapaisia... 

Tässäpä vielä kuva raa'asta herkkuannoksestani. Hyvää ruokahalua!
 
Syömisen ohella tapana on myös seurustella vähän kaikkien kanssa. Yhdessä seurueessa äänessä on aina useampi ihminen yhtä aikaa ja jokainen haluaa tietysti saada asiansa kuuluville. Sitä varten on korotettava ääntä ja käytettävä käsiä. Voitte kuvitella sen huitomisen ja metelin, joka juhlissa vallitsi! Mulla oli myös vähän rauhallisempaa, suomalaista seuraa. Lasten mummu on luonamme tämän viikonlopun ja oli siis myös juhlissa kanssamme. Ihan mukavaa välillä puhua suomea. Joskin meidän suomen kielessä on välillä myös italiaa; jotkin asiat on helpompi ilmaista italiaksi. Mahtavaa siis, että on ihminen, jonka kanssa tätä kielisekoitusta voi käyttää!

Lapsille pystytettiin pomppulinna. Olis tehny itse kullekin hyvää vähän hyppiä ruokailun jälkeen.

2.7.2014

Suomea italialaisille

Maanantaina aloitimme suomen kielen oppitunnit aikuisille. Niin sanotusti opetan suomea täällä kotona D:lle, J:lle ja heidän kavereilleen, rennosti ja leppoisasti. Aloitimme aakkosista ja ääntämisestä. Vaikka italian kielessä on h-kirjain, sitä ei ikinä lausuta. Lähdimme siis liikkeelle h:sta ja jatkoimme muilla italialaisille hankaluuksia tuottavilla kirjaimilla: j, k, y, ä ja ö. Opettelimme sanoja, joissa kyseisiä kirjaimia esiintyy, kuten jäätelö ja yö. Lisäksi opettelimme numeroita ja viikonpäivät.

­Aikuisten oppitunti oli varsin hilpeä. Melkein oletin, että italialaiselle olisi melko helppoa lausua suomea; onhan italiakin suomalaisen suuhun sopivaa. Totta onkin, että helpot moit ja huomenet lausutaan hyvin, mutta pitkien sanojen lausuminen on astetta haastavampaa. Puhumattakaan sanoista, joissa esiintyy aiemmin mainittuja kirjaimia! Lauseisiin asti ei varmaan tämän kesän aikana päästä, hehe. Pääasia kuitenkin, että oppitunnit on sekä musta että muista hauskoja. Kun samoja sanoja pyöriteltiin useamman kerran ja tehtiin kirjoitusharjoituksia, oma suomalainen kielenikin oli välillä aika solmussa. Väkisinkin tutut sanat alkavat näyttää ja kuulostaa omituisilta.

Kunnon au pairina olin ottanut Suomesta mukaani kardemummaa pullia varten. Maanantain oppitunnille leivoin lasten avustamana pullia. Ei ehkä ihan maailman parhaat pullat. Kuvamateriaalia en kehtaa omalla nimellä ja naamalla julkaista. Lähikaupassa oli vain kuivahiivaa, joten käytin sitä. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Käyttöohjeita en tietenkään lukenut. Reseptiä mulla ei ollut. Se olisikin ehkä ollut turha, koska desimittoja ei tästä talosta löydy. Ulkonäöstään huolimatta pullista tuli ihan hyviä siihen nähden, että ne oli aika vahvasti improvisoitu. Pullan kaverina oli tietenkin kaljaa, eihän suomen kielen oppituntia muuten olisi saanut aikaiseksi.

Suomea on tarkoitus opettaa myös lapsille. Projekti edistyy pikkuhiljaa. Joitain sanoja on lapsille jo tarttunutkin. Tällä hetkellä työn alla on sana palomies (K:n intohimo). Välillä lapset innostuvat kyselemään kilpaa ”miten sanotaan suomeksi tämä ja tämä ja tämä”. Kaikkia sanoja en tunnista ja siitä muodostuukin oikein kiva pieni leikki, kun lapset yrittävät selittää, mikä on tahra tai kukan terälehti. Tietenkin oppiminen vaatii monta toistoa ja siksi kysynkin aina sopivan tilanteen tullen vaikkapa sitä, miten sanotaan sika suomeksi. Kyllä vaan, täällä ollaan todellakin sivistyksen äärellä suomen kielen parissa!

Tällästä tänään. Kuva melkein liittyy aiheeseen. En ole onnistunut täysin sisäistämään sitä, että asun täällä elikoiden ja luonnon ympäröimänä.

1.7.2014

Pienenpieni rantaloma

Lauantaina huristimme heti aamusta kohti Torinoa, jossa lapset olivat mummulla yökylässä. Siitä alkoi matkamme viikonlopun mittaiselle aurinkolomalle Italian Rivieralle Diano Marinaan, joka sijaitsee Ligurian maakunnassa. Emme olleet aikeinemme ainoat. Pari miljoonaa muutakin italialaista halusi merenrannalle samasta suunnasta kuin me ja niinpä osan matkasta matelimme alle kahtakymppiä moottoritiellä. Ajomatka oli mielenkiintoinen myös siitä syystä, että merta lähestyttäessä vastassa on vuoria koko ajan. Viimeinen tunti on pelkkää tunnelia ja mutkaa ja tunnelia ja mutkaa. 

Viissatasten kokoontuminen Diano Marinassa. Näitä oli vaikka kuinka paljon.

Perillä meitä odotti aurinko. Jiihaa! Sitä olinkin kaivannut. Kotipaikkakunnalla sääolosuhteet ovat jokseenkin vaihtelevat, välillä sataa ja varsinkin iltaisin voi olla aika viileää. Huonoin kesä kahteenkymmeneen vuoteen, näin mulle on kerrottu. Niinpä olenkin superiloinen, että pääsin perheen mukana paistattelemaan päivää palmujen alle. Lapset olivat vielä iloisempia ja kirmailivat päättömästi rannalla. 

Kirjojen kierrätystä, il gira libro. Tuo kaappiin kirja ja valitse sieltä jokin kirja itsellesi vaihtokauppatyyliin. Näitä sais olla Suomessakin julkisilla paikoilla, muuallakin kuin kirjastojen sisällä.
 
Kaikkihan haluaa olla hyviä jossain. Erityisen hyviä siis. Viikonloppuna keksin, mikä on mun erityisosaamisalueeni. Lajin nimi on auringossa makaaminen. Olen siinä erinomaisen hyvä, vaikka nyt itse sanonkin. ”Sä oot maannu tossa asennossa kaks ja puol tuntia, käänny välillä!!”, mua tultiin tökkimään. ”En mä jaksa...” En viitsinyt raahautua edes mereen uimaan (viiden metrin matka), koska tuuli puhalteli koko ajan niin mukavasti, että lämpötila oli juuri täydellinen. 

Ranta sunnuntaina. Tuolla aidan toisella puolella olis ollu koko ajan jonkun varpaat suussa.
 
Sunnuntaina lähdimme rannalle aamupalan jälkeen. Oli vähän pilvistä, mutta lämmintä. Ajattelin optimistisesti, että totta kai pilvet kaikkoavat heti kun olen löytänyt sopivan makuuasennon. Sunnuntai on italialaisten rantapäivä ja usein myös viikon ainoa vapaapäivä, joten ranta oli aivan täynnä. Siitä syystä vuokrasimme pari rantatuolia, oikein mukavia sellaisia. Asetuin rantatuoliin ja toivoin kiivaasti, että pilvet siirtyisivät kohti Suomea. Aurinko olisi paistanut ihan varmasti, ellei pilviä olisi ollut!!
 
Ei mennyt kuin tunti tai pari, kun pilvet lisääntyivät ja alkoi vesisade. En ole ikinä nähnyt italialaisten toimivan niin ripeästi! Apua, taivaalta tulee vettä. Yleensä tässä maassa kaikki tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa, mutta vesisade sai liikettä italiaanojen niveliin. Täällä ollaan varmoja siitä, että jos kastuu, tulee kipeäksi. Ja jos tulee kipeäksi, ties vaikka joutuisi sairaalaan, jos yskittää ja nenästä tulee vähän räkää...

Kurjuuksien kurjuus!
 
Aurinkoloma ei ollutkaan ihan niin aurinkoinen kuin ajattelimme. Mua ei vesisade haittaa, joten sunnuntain käytin Diano Marinaan tutustumiseen. Kaikkialla oli mukavan väljää, kun italialaiset pitelivät sadetta sisällä. Pidin Diano Marinassa erityisesti siitä, että vaikka se olikin rantalomakohde hotelleineen ja aasialaisten pitämine krääsäkauppoineen, siellä ei ollut ulkomaalaisia turisteja örveltämässä. Johtunee sijainnista ja siitä, että kylä on todella pieni. Kaikkialla kuuli pelkästään italiaa. Paitsi kerran. Kävelin erään ravintolan ohi ja kaikista maailman kansalaisista ravintolassa istui suomalainen perhe. Melkein menin juttelemaan heille, mutta sitten muistin: ai niin, ne on suomalaisia. Tuntemattomille puhuminen ei tule kysymykseen.

Sain olla ihan rauhassa...

...siihen asti, että sade loppui.

Iltapäivällä aurinko suvaitsi jälleen näyttäytyä, eikä mennyt kuin hetki, kun kaikki kadut ja kaupat pursuilivat ihmisiä. Me lähdettiin kotimatkalle illallisen (friteerattuja mereneläviä, NAM) jälkeen. Voitteko kuvitella, moottoritiellä oli ruuhkaa sunnuntaina myöhäisillasta! Tunnelit ja mutkat ei oikein miellyttäny pimeällä illallisen jälkeen, kun tiesi, että liikenteessä on kuskeja, jotka ovat nauttineet aperitiivejä ja illallisviinejä ehkä vähän liikaa. Selvisimme tietenkin kotiin ehjin (jotkut myös palanein) nahoin.

Hyvää yötä, buona notte.