Kai joskus on vain pakko mennä

Tämä viikko alkoi auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Olin juna-asemalla lähdössä ensimmäiselle työmatkalleni (kyllä, se oli työmatka; matkustusaika oli ainakin kolmekymmentäkolme minuuttia). Siinä junaa odotellessani saimme suru-uutisen, mikä oli ollut vain ajan kysymys. Sitten saapui juna. Ja matkalla taivas täyttyi pilvistä.

Tuon maanantaisen aamun jälkeen päivät ovat venyneet viisitoistatuntisiksi ja surkeat sattumukset seuranneet toisiaan. Ei varsinaisesti haittaa, että viikonloppu alkaa ihan pian. 

Sisilialaisen äiti ja serkku varasivat heti lentoliput tullakseen hautajaisiin eteläiseltä saareltaan. Ensimmäinen kysymysmerkki oli havaittavissa jo matkajärjestelyissä. Suoran lennon sijaan rouvat olivat varanneet maan sisäisen lennon välilaskulla, joka sijoittui ehkä Italian sekasortoisimmalle lentokentälle. Mutta voihan sitä ottaa lennon välilaskulla, vaikka matkan kesto onkin vain vuorokausi.

Rouvat selvittivät itsensä ajoissa (!!!) lentokentälle ja edelleen läpi turvatarkastuksen. Siihen matka sitten tyssäsi. Kuvitelkaa, siellä he varmaan istuivat mutustamassa voisarvea kahvilassa ja taustalla soi viimeinen kuulutus lennolle. Rouvat eivät koskaan päässeet Sisiliaa pidemmälle.

Koska meidän ei tarvinnutkaan hakea ketään lentokentältä, menimme hautajaispäivää edeltävään messuun. Sen jälkeen kävimme vainajan kotona – kirjaimellisesti. Täällä monet pitävät vainajaa kotona hautajaisiin asti. Toisaalta hautajaiset järjestetään hyvin pian, muutaman päivän kuluessa.

Niinpä hautajaiset pidettiin jo keskiviikkona. Hautajaisista myös ilmoitellaan julkisesti, muun muassa rappukäytävässä, ja kaikki kiinnostuneet pääsevät paikalle. Nimenomaan kiinnostuneet, hautajaisiin osallistuminen ei tarkoita että olisi tuntenut vainajan. 

Samalla, kun kirkossa siunataan vainajaa, vainajan koti voi tyhjentyä hetkessä ja pyytämättä. Kuinka ollakaan, hautajaisaamuna vainajan rappuun ja kotiovelle ilmestyi "rappusiivoojia". Hyvin jännittävästi juuri vainajan kotioven vieressä oleva ikkuna oli pesun tarpeessa hautajaisten ollessa alkamaisillaan. Onneksi kaikki eivät olleet vielä lähteneet, ja varkaat saatiin ulos talosta. 

Siunaustilaisuuden jälkeen oli ajettava kaupungin toiselle puolelle hautausmaalle. Siellä oli luvassa odottelua, jota oli siihenkin asti ollut ihan kohtuullisesti. Aika oli sovittu etukäteen ja jotenkin kuvittelin, että edes krematoriossa noudatettaisiin sovittuja aikoja. Olin kuvitellut väärin. 

Krematorion enkelein koristeltu portti aukesi ja sen pituinen se.

Ei mikään vuosisadan mahtavin viikko, etten sanoisi. Juna-asemalta krematorioon ja kaikkea siltä väliltä.

Mikä onkaan puuttuva palanen?

Eilen oivalsin mikä on se joku juttu, joka puuttuu työpaikaltani. Pari viikkoa mietin, minne tässä on koira haudattuna. Sitten se tuli, oivallus: työpaikallani ei ole kahvihuonetta. Tai taukohuonetta, mikä nyt onkaan nimeltään. Ei minkäänlaista tilaa, jonne kokoontua työkavereiden kanssa vaihtamaan kuulumisia. Kahvi otetaan pikaisesti käytävällä olevasta automaatista.

Kieltämättä toimistojen puolella onkin hieman sisäänpäin kääntynyt meininki. Olkoonkin, että ollaan Italiassa. Muualla päin Italiaa sanotaan peräti, että piemontelaiset eivät ole italialaisia alkuunkaan, vaan luonteensa vuoksi muistuttavat enemmän saksalaisia. En tiedä, onko siinä vinha perä, mutta mitenkään liian sosiaalisia ei toimistojen puolella olla.

Useimmat työkaverit tervehtivät, jotkut jopa vaihtavat muutaman sanan. Sitten on niitä, jotka tervehdyksen sijaan saavat ulos suustaan jotakin vauvaikäisen äänneharjoitusta muistuttavaa. Ja sitten on niitä, jotka eivät vastaa tervehdyksiin lainkaan.

En tiedä, voisiko syy olla monien asennoitumisessa; kokemus siitä, että on Hyvin Tärkeä Henkilö. Esimerkkinä eräs, joka tällä viikolla ilmoitti kouluttajalle saapuvansa eräälle kurssille myöhässä. Hän ilmoitti myös, että myöhästyminen ei haittaa, sillä hän osaa ja tietää jo kaiken. Mainittakoon, että henkilö ei ollut tietoinen, mitä ovat yrityksen arvot ja periaatteet.

Aika paljon työpaikalla kohtaa sulkeutuneita ihmisiä ja suljettuja ovia. Mutta mitä ovien takana tapahtuu? Tällä viikolla sain väliaikaisen toimiston, josta on käynti toiseen toimistoon. Siellä työskentelevät rouvat kuluttivat päivänsä juomalla teetä ja keskustelemalla loma-ajankohdista. Unohtamatta puheluita lapsille, kälyille ja äideille. Jokunen työpuhelunkin mahtui väliin, kuulumisten vaihdon kera.

Onko ehkä niin, että olenkin itse se, joka sulkeutuneena toimistoonsa tekee töitä työajalla? Hullu(a)? Samalla istumalla kun voisi hoitaa henkilökohtaiset puhelut, nettipankkiasiat ja miksei vaikkapa blogin päivittämisen.

Palatakseni kahvihuoneeseen (jota siis ei ole), voisi olla niin, että meininki olisi vähän avoimempi ja rennompi, jos pari kertaa päivässä istuisi työkavereiden kanssa juomaan kahvia. Tätä varten tarvittaisiin tosin myös kahvitauot (joita ei ole kerrottu olevan). Mutta ainakin mulla on huippuohjaaja, joka vitsailee päivästä toiseen ja jonka kanssa voi pitää epävirallisia kahvitaukoja. 

 

PS. Kuvat otettu bussin ikkunasta työmatkoilla. Näin maaseudulla mä oon.