Päiväni työharjoittelijana

Selailin viimeisimpiä postauksia ja huomasin, että aika monessa postauksessa ollaan menossa milloin viiniviljelmillä, milloin valokuvanäyttelyssä. Edellisestä voi tulla kuva siitä, että täällä sitä vain humputellaan huvituksesta toiseen. Oikeastihan viisi päivää viikosta kuluu aika tiiviisti työn merkeissä. Seuraavaksi saattekin kuulla eräästä viimeviikkoisesta työpäivästä. (Älkää peljätkö, blogissa tulee edelleen olemaan tarinoita Italiasta, ei tarinoita työstä.) Kyseisenä työpäivänä olin mukana kurssilla, jonka tavoitteena on saada saman prosessin eri vaiheissa työskentelevien yhteisen pähkäilyn avulla toiminnasta tehokkaampaa turhia työvaiheita karsien. Päivässä mukana olivat seitsemän kurssilaista ja kaksi ohjaajaa. Ja näin se meni.

 

7:10

Herätys. Olen ihan oman pähkäilyn tuloksena tehostanut aamutoiminnan huippuunsa. Vaatteet odottavat valmiina ja kylppärissä kaikki tapahtuu hyvin järjestelmällisesti. Parissakymmenessä minuutissa olen valmis, sitten hoidan kissan ja eväät, ja menoksi.

 

7:40

Laskeudumme autolla henkilökohtaisen kuljettajani kanssa kotikukkulalta alla olevaan kylään, jossa on salaperäinen bussipysäkki joka ei ole bussipysäkki. Siinä edustamani yrityksen (räkänaurua) bussi pysähtyy joka aamu, jos joku siinä sattuu seisomaan.

 

7:46

Olen niin sanotulla bussipysäkillä. Moikkaan yhtä yli tuhannesta työkaverista tietämättä, kuka hän on tai mitä hän tekee.

 

7:50

Bussi saapuu ja nousemme kyytiin. Tervehdin kuljettajaa, joka mun sinnikkäiden hyvien huomenien jälkeen alkoi hänkin tervehtimään neljän viikon monologin jälkeen. Moikkaan myös aina etupenkissä istuvaa miestä, joka kaikesta päätellen tuntee tai tietää mut jostakin. Mulla ei vaihteeksi ole aavistustakaan, kuka hän on.

 

8:08

Perillä. Käyn respassa raapustamassa vihkoon nimeni ja saapumisaikani. Viikkoja luulin ja – köhköh – epäilin vahvasti, että joku kontrolloisi mun töissä käyntiä. Kunnes selvisi, että vihkoa tarvitaan onnettomuustapauksessa, jotta osataan etsiä oikea määrä oikeita ihmisiä. Jos vihko tuhoutuu mahdollisessa onnettomuudessa, kukaan ei ilmeisesti tule etsimään minua.

Firman bussin pienenä miinuspuolena ovat aikataulut. Koska liikenteeseen jumiutuu aika helposti, bussi lähtee hyvissä ajoin ellei kummempaa hässäkkää ilmene. Tänäkin aamuna mulla on runsain mitoin aikaa nauttia aina yhtä makuhermoja hivelevää automaattikahvia. Kurssin takia olen eri rakennuksessa kuin yleensä, mikä on mukavaa vaihtelua. Monet tuntemattomat tulevat jopa juttelemaan, mitä mun vakirakennuksessa harvemmin tapahtuu.

9:00

Kurssi alkaa (paperilla). Oikeasti aloitetaan seisemän minuuttia myöhemmin, kahvien ja rupatteluiden jälkeen.

Ryhmä pääsee yllättämään yhteistyökykyisyydellään. Edellinen päivä olikin hieman, sanotaanko, villimpi. Tänäänkin pitkälti samat henkilöt ovat äänessä, mutta varsin sopuisasti. Projekti etenee pikkuhiljaa.

 

10:25

Määrittelemättömän mittainen kahvitauko, joka tulee juuri oikeaan saumaan. Osa ryhmästä alkoikin olla jo hieman kiihtyneempiä. Ehkäpä vaikutelma yhteistyöstä ja yhteisymmärryksestä meni vain aamuhorroksen piikkiin.

Koska kyseessä on erikseen järjestetty kurssi, eikä ihan peruspäivä, on saliin tilattu hieman taukotarjoiluja. Minä ja kurssin ainoa poika ei olla yhtään pahoillamme siitä, että puolet kurssin rouvista ovat kuka milläkin dieetillä. Popsikoot puoliraakoja hedelmiä.

Jossain vaiheessa tauko loppuu taas vähän epämääräisesti ja työskentely jatkuu suhteellisen tuloksekkaasti.

 

12:25

Lounasaika! Keittäjä annostelee mulle risoton lautaselle, salaatin ja jugurtin saan ottaa ihan omin kätösin. Ruokapöydässä yritän olla mahdollisimman nopea, koska jostain syystä olen hyvin usein viimeinen syöjä. Varsinkaan tänään ei huvita olla viimeinen, ettei kymmenen ihmisen tarvitse odotella koskakohan neiti hyväruokahaluinen saa lautasensa tyhjäksi. Tällä kerralla se tyhjenee aika äkkiä.

 

13:15

Kurssi jatkuu. Tunnelma alkaa olla aika – öö, kuuma? Vaikuttaa siltä, että yhtäkkiä lounaan jälkeen tietyt ihmiset muistavat, että eivät voi olla mistään samaa mieltä. Mitään ”yksi puhuu kerrallaan” -periaatetta ei tunneta. Niinpä usempi rouva kiljuu yhtäaikaa ja tajutessaan, että kukaan ei saa mölystä mitään selvää, korottaa ääntään. Jokainen on vakuuttunut siitä, että on itse oikeassa ja muut väärässä.

Myös ohjaajan hermot kiristyvät (toinen ohjaaja on tässä vaiheessa päivää mystisesti kadonnut jonnekin), ryhmään kun ei saa mitään kontrollia. Vanha koira ei opi uusia temppuja ja niin edelleen. Myös vähemmän äänessä olevat ryhmäläiset alkavat tuskastua. Jotkut naputtelevat huolettomasti puhelintaan, vaikka sen käytön kiellosta erikseen sovittiin. Kehtaapa eräs jopa vastata puhelimeensa, muiden yrittäessä työskennellä ryhmänä.

Kellon lähestyessä neljää työtehot ovat yhtäkkiä täysillä ja projekti etenee vihdoin kiistelyn jälkeen.

 

15:50

Tauko. Tuli tarpeeseen. Arvaatte varmaan, mitä teen...

 

16:00

Toisen toimipisteen johtaja saapuu katsomaan, mitä ryhmä on saanut aikaan. Todetaan, että projektia ei millään saada loppuun tämän iltapäivän aikana.

 

17:05

Päivä saadaan päätökseen näinkin aikaisin. Menen taas respan kautta ja kirjaan vihkoon  lähtemisaikani. Odottelen bussia, joka saapuu tällä kertaa hyvissä ajoin. Periaatteessa sen pitäisi lähteä puolikuudelta, mutta toisinaan se ei ole siihen aikaan vielä edes saapunut. Bussin kyydissä bongailen maissipeltojen laidoilla olevia prostituoituja ja päädyn taas kerran siihen lopputulokseen, että siellä varmasti on tarjontaa missä on kysyntääkin.

 

17:48

Jään pois bussin kyydistä ja viimeinen pätkä autolla kohti kotia alkaa.

Ilta ilman Italiaa

Tänä iltana skippasin vuorella reippailun, sillä viikonloppuna sain vuorikiintiön hetkeksi täyteen. Siitä lisää myöhemmin. Niinpä vietän italiatonta iltaa.

Menu: Rakkaudella säilytettyä Fazerin alku-puuroa. Tämä ei ole mainos, mutta fazer saa lähettää minulle kyllä puuroa kiitokseksi.

Soittolista: PMMP.

Rekvisiitta: Kissa.

Mitä muuta ihminen tarvitseekaan?

Muutama miete syntymäpäivistä

Blogia seuranneille ei liene jäänyt epäselväksi intensiteetti, jolla täällä juhlitaan syntymäpäiviä. Jatkuvasti. Ja ainahan yksille pirskeille on tilaa. Eritoten, jos lompakko sen sallii. Juhlilla on nimittäin hintansa. Ei ehkä paras lähestymistapa juhliin, mutta pohtimisen arvoinen silti.

Yleisesti kai ajatellaan, että Italiassa on jonkin sortin talouskriisi. Työttömiä on mijoonittain, mutta uskokaa tai älkää, ei sitä kovin helposti arkielämässä huomaa. Ulkoisesti huolehditaan siitä, että puitteet on kunnossa; huristellaan autoilla ympäriinsä ja käydään ulkona useitakin kertoja viikossa. Toki ei voi tietää, mitä kodin seinien sisäpuolella on. Ja kaikista kurjimmassa tilanteessa olevat pysyttelevät varmaankin kotioloissa (jos sellaiset on). Mutta sen voin kyllä sanoa, että kuka tahansa suomalaisista (opiskelu)kavereistani elää vaatimattomammin kuin useat tuntemani italialaiset. 

Tämän aasinsillan kautta päästäänkin yhteen ihmetyksen kohteeseeni. Homman nimi on loputtomien syntymäpäiväjuhlien kustannukset. Hyvin harva, jos kukaan, järjestää juhlia kotonaan. Useimmiten juhlat ovat ravintolassa. Ulkona syömisen hintaan ei voi itse vaikuttaa, laskun loppusumma kun jaetaan juhlijoiden kesken. Lahjaksi hankitaan yleensä jotakin isommalla porukalla, jolloin yhdelle ihmiselle ei tule vitosta enempää maksettavaa. Lisäksi monet haluavat järjestää juhlansa Torinossa, jolloin mukaan lisätään vielä bensa ja tiemaksut. Minimissään yhdet synttärit juhlii kolmella kympillä. Kun synttäreitä on useita kuukaudessa, tulee niistä ihan sievoinen summa vaikkapa vuoden aikana maksettavaksi.

Pari viikkoa sitten yksi kaveri juhli synttäreitään vuorella, jonne olisi ollut parin tunnin ajomatka. Yhdeksi illaksi siis melko turhaa mennä, joten kaikki yöpyivät vuoristomajassa. Viikonlopun hinnaksi matkoineen, yöpymisineen, syömisineen ja niin edespäin sata euroa ei olisi riittänyt. Saatan olla hakoteillä, mutta mielestäni melko iso summa siihen nähden, etten kovin hyvin edes tunne synttärisankaria. Jep jep, nämä kemut jätin välistä.

Tästä päästäänkin seuraavaan teemaan. Teitä ehkä kiinnostaa, miten synttärikekkereitä voi olla koko ajan? Kenellä on niin paljon kavereita, että juhlia on jopa useammat viikossa? Aika harvalla varmaan. Täällä seuran laatua tärkeämpää tuntuu olevan sen paljous. Mukaan kutsutaan kaikki, myös se kaverin poikaystävän siskon työkaveri. Toisaalta se on hyvä tapa tutustua ihmisiin ja ainakin kaikki otetaan messiin. Hieman hämmentäviä ovat kuitenkin olleet ne kerrat, kun olen tiedustellut kanssaihmisiltä, paljonko synttärisankari täyttääkään vuosia, eikä kukaan osaa vastata – koska kukaan ei tunne sankaria sen vertaa, että tietäisi iän. Olen ollut jopa synttäreillä, joissa en nähnyt sankaria saatika tiennyt hänen nimeeän.

Entäpä lastenkutsut? Sanomattakin on selvää, että lapselliset saavat vähän väliä olla viemässä jälkikasvuaan milloin luokkakaverin, milloin naapurin tytön synttäreille. Mun kokemuksen mukaan lastenkutsuilla jokainen tuo oman lahjansa. Jos lapsia sattuu olemaan useampi, vuodessa lahjoihin saa menemään satoja euroja (mikä tällä tulotasolla saattaa helposti olla puolet kuukausipalkasta). Oman lapsen juhlien järjestämisestä puhumattakaan! Mitä etelämmäksi mennään, sitä massiivisempia juhlia järjestetään  tilattuine minnihiireineen ja pumppulinnoineen.

 

Ehkä italialaiset ajattelevat asian toisin; huominenhan on vasta huomenna. Silti kepeys ja melko suurikin kuluttaminen eivät jotenkin sovi siihen kuvaan, jota Suomessakin maalaillaan eteläeurooppalaisesta talouskriisistä. Suomessa vähävaraisuus on tälläkin viikolla ollut esillä muun muassa täällä ja täällä. Italiassa en ole törmännyt vastaaviin julkisiin keskusteluihin. Täällä kaikki pärjäävät aina tavalla tai toisella, kepulikonsteja unohtamatta.

Nyt on kuitenkin riennettävä. Arvaatte ehkä miksi? Kyllä vain, syntymäpäiväkutsut grillilounaineen odottavat. Hupaisaa viikonloppua!